ElokuvaKirjoittanut Ilona Iida Simes

Coppolan Megalopolis ei ole elokuvaa vaan unta

Ohjaajanero kertoo musikaalisessa testamentissaan, mitä ovat sekä yhteiskunnan että elokuvan kestävimmät rakennuspalikat: kirjallisuus, runous ja arkkitehtuuri.

Lukuaika: 2 minuuttia

Coppolan Megalopolis ei ole elokuvaa vaan unta

Megalopolis

Francis Ford Coppola

★★★

Megalopolista ei saa katsoa nykyelokuvana laisinkaan. Se on kuin 1950–60-luvun uuden aallon uni, joka pudottelee vinkkejä siitä, miten sitä pitää tulkita. Ja on se myös shakespearelaista, hyvin pitkää unta. 

Elokuva alkaa maailman huomattavimman art deco -ilmiön, New Yorkin Chrysler-pilvenpiirtäjän, katolta. Ikääntynyt nero Coppola vaikuttaa olevan yhtä romanttinen kuin New York Stories -elokuvan Life Without Zoë -tarinansa aikoihin 1989. Kunpa hän kuitenkin olisi päivittänyt naiskuvaansa nykyaikaan.

Megalopoliksen suunnittelija ja vallanpitäjä Cesar Catilina (Adam Driver) osaa pysäyttää ajan. Myös kilpailevan mahtisuvun, Ciceroiden, Julia-tytär (Nathalie Emmanuel) tietää miten se tapahtuu: ajan pysäyttävät runous, kirjallisuus ja arkkitehtuuri, ja nuo taiteet ovat Megalopoliksen – sekä haavekaupungin että koko leffan – rakennuspalikoita. Ei ihme, että Catilina kertoon kehittämänsä rakennusaineen olevan mitään muuta rakennusmateriaalia kestävämpää. Ei taide kuole koskaan, ei ehkä edes silloin kun ihmistä ei enää ole. Ei Francis Ford Coppolankaan taide kuole silloin kun Francis Ford Coppolaa ei enää ole. Tämän elokuvan voi nähdä yhtäaikaa Coppolan testamenttina ja hänen haaveenaan kuolemanjälkeisestä elämästä. 

Elokuvan hajanainen rakenne vatii katsojalta paljon. Ehkä maestro olisi tarvinnut elokuvakäsikirjoituksen kustannustoimittajaa, joka olisi tiivistänyt tarinasta tunnin pois. Kuitenkin runsaudensarven ryöpsähtely ei olisi tehnyt tästä helppoa tiivisteltävää kenellekään. Kaiken lisäksi teosta mainostetaan ”scifi-elokuvana”, ja ehkä se sitä hieman onkin, mutta jos joku luulee menevänsä katsomaan lapsellista Marvel-kamaa tai edes Blade Runnerin kaltaista taidedystopiaa, joutuu kyllä perusteellisesti ohjelmoimaan aivonsa uuteen vastaanottomoodiin.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Musiikki on ikuista, sen osoittavat sävelet Mozartista poppiin. Kovin muodikas Beethovenin Seitsemännen sinfonian hidas osa, se Kuninkaan puheesta tuttu, saa keskeisen osan tämänkin äänimaailmaa. Myös musiikki on yksi elokuvan rakennuspalikoista. Megalopolis kumartaa myös paljon elokuvan historialle: etenkin alun roomalaiset gladiaattorit ja senaattorit pömpööseillä foorumeillaan ovat kuin ensimmäisistä italialaisista mykkäelokuvista reväistyjä. Ja varhaisissa äänielokuvissa kajahteli fanfaareja, juuri sellaisia kuin Megalopoliksessakin.

Megalopoliksen kaupunki on yhteiskunnallinen utopia, ei se mikään oikea rakennelma ole. Menneisyys oli valtaapitävien vanhusten mutta tulevaisuus tietenkin vauvojen. Poliittisen populismin on tuhouduttava, ja se tuhoutuukin, kun ihmiset lakkaavat uskomasta siihen. Niin kaatui Rooma, elokuva kertoo, usko loppui, hajaannus levisi. Väkivalta on noloa, oikeat taistelut käydään itsensä kehittämisessä.

Dustin Hoffman ja ohjaaja tauolla.