Witch Club Satan on osa monitaiteista Lost and Found productionsia, joka tuottaa teoksia esimerkiksi juuri teatteritapahtumiin. Kyseessä on myös Victoria Røisingin (basso), Johanna Holt Kleiven (rummut) and Nikoline Spjelkavikin (kitara) muodostama keikkaileva yhtye. Bloodmotherin kerrotaan olevan Witch Club Satanin toinen luku. Äiti–tytär-suhteeseen pureutuvassa esityksessä vuorottelee täysiverinen black metal -keikka ja teatterillisemmat osiot, joissa lavalle saapuu Janne Aass äidin, lapsenpäästäjän, jumalattaren ja vanhemman noidan hahmossa.
Voiman puolesta esitystä kävivät katsomassa innostunut bläkkis-veteraani ja ilmiötä varovaisen kiinnostuneena, mutta myös tylsistyneenä seurannut noviisi.
Jari Tamminen: Musiikki välittää tunteita ja leikkaa syvälle ihmisyyden ytimeen. Musiikki on ja on ollut osa kaikkia tunnistettuja ihmiskulttuureja ja tutkijat ovat spekuloineet mahdollisuudella, että nykyihmisen musiikki on syntynyt ennen puhuttua kieltä. Äärimmäisten tunteiden välittäminen musiikin avulla on mahdollista, mutta se vaatii myös herkkyyttä. Monet tuskaa ja kauhua kanavoimaan pyrkivät esitykset kuitenkin jäävät puolitiehen, muoto ja sisältö eivät kohtaa uskottavasti ja esiintyjät keskittyvät poseeraamiseen tai ulkoa opitun toistamiseen. Monet black metal -esitykset ovat näyttäneet lähinnä lutuisilta yrityksiltä vaikuttaa vaaralliselta. Kristinuskon halventaminen ja satanismilla leikittely ovat olleet kaukana vaarallisesta ja jos joku tekijä on tämän tajunnut, niin sitten on pitänyt turvautua hakaristiin, jotta yleisö ymmärtäisi, että nyt ollaan tosissaan. On vaikea suhtautua vakavasti näihin muusikoiden yrityksiin liimata jotain hurjan tuntuista omaksi viikunanlehdekseen.
Witch Club Satanin esityksen raivoisuus kumpusi esittäjistä itsestään ilman tarvetta ulkoa lainatuille kyynärsauvoille. Heivaamalla lukuisat genren troopit ikkunasta ja toisaalta tekemällä monista troopeista omiaan, Witch Club Satan onnistui säilyttämään oman itsensä – ja samalla oikeasti ravistelemaan katsojaa sisuksia myöten.
Laura Gustafsson: Noidat donkkaa tykimmin! Black metalissa on kyse kaipuusta suurempaan, pyhän kokemuksen äärelle, mutta täyttymystä on tupattu etsimään vähän hassuista tai älyllisesti epärehellisistä paikoista. Witch Club Satanin noidat etenevät bläkkiksen luontomystiikkahaarassa johdonmukaiseen päätepisteeseen: ihmisen eläinruumiiseen, jossa elämä ja kuolema käyvät vuoropuheluaan.
Black metal on outoa ja kaunista rituaalimusiikkia, jonka ei ole edes tarkoitus kehittyä siinä mielessä kuin kehitystä joskus musiikkigenreiltä odotetaan. Siksi black metalia kanavoivalta yhtyeeltä ei pidä odottaa musiikillista pyörän uudelleen keksimistä. Witch Club Satan soittaa nautinnollisen raivokkaasti ja varioi metalliaan lajityypin perinteisiin nähden poikkeuksellisenkin paljon. Mutta bläkkiksessä ulkomusiikilliset seikat ovat aina olleet se juttu.
Bändin jäsenet esiintyvät kolmessa eri puvustuksessa. Introssa nähdään valkeat kaavut, jotka päällä uhrataan jotain pehmoleluilta näyttävää. Tästä siirrytään ensimmäiseen settiin, jonka aikana esiintyjillä on Tuska-univormun naisellinen tai peräti tyttömäinen versio. Jälkimmäisellä puoliskolla siirrytään tulenpunaisiin peruukkeihin sekä stringeihin, joiden etumukseen on kiinnitetty matchaava harjas. Kiinnitän huomiota habitukseen, koska asuissa ja alastomuudessa on jotain suuresti riemullista. Soittajat tekevät räävitöntä pilaa siitä, millaisiksi miehet kuvittelevat naisen metalli-, fantasia- tai missälie nörttipornossa ja esoteerisessa kuvastossa. Olisipa heillä ollut vielä kainaloissaan samanlaiset karvareuhkat!
Esityksessä rituaali kohtaa avantgarden ja huumorin sillä tavalla kuin kenties vain tämän nimenomaisen musiikkityylin puitteissa on mahdollista. Päästään vakavaan liioittelevuuteen (monet ovat kompastuneet liioittelevaan vakavuuteen), jossa ollaan erittäin tosissaan mutta samanaikaisesti myös tietynlaisessa perseilyn tilassa. Siellä ei ole sijaa itsetietoisuudelle ja se on ihanaa.
JT: Rituaali on yhteinen kokemus. Witch Club Satanin Bloodmother esitettiin osana teatterifestivaali Baltic Circlen ohjelmistoa, Kansallisteatterin Vallilan näyttämöllä. Ympäristö ja yleisö viittasivat vahvasti teatteriin ja teatraalista bläkkis toki onkin. Muotonsa puolesta esitys olisi sopinut aivan yhtä hyvin konserttilavalle. Teatterimiljöö korosti sopivasti esityksen symbolista luonnetta, mutta toisaalta teatteriyleisön takamukset pysyivät penkeillä läpi esityksen eikä kukaan heittäytynyt riehakkaaseen kommunikointiin esittäjien kanssa. Teatteri siis häivytti rituaalin luonteen jaettuna kokemuksena. Ympäristön ohella myös yleisö oli todennäköisesti eri, kuin mitä perinteisemmässä konserttiympäristössä olisi saapunut tämänkaltaista rituaalia todistamaan. Kenties erilainen miljöö olisi mahdollistanut riehaantumisen ja osallistumisen myös tälle yleisölle – se olisi täydentänyt rituaalin.
LG: Keikka-apparaatin siirtäminen teatterikontekstiin toi mukaan vaaran elementin, sen, ettei voi olla varma, meneekö kaikki suunnitelmien mukaan ja onko niitä suunnitelmia ylipäätään tehty loppuun asti. Siinä missä teatterin kuuluu olla hallittua silloinkin kun improvisoidaan, keikka sallii suurempia vapauksia ja jopa syleilee niitä. Tästä voi toki aiheutua yleisölle kiusallisuutta ja omituista oloa: ei ole aivan selvää, seurataanko performanssia, konserttia vai esitystä ja millä tavalla yleisön kuuluisi osallistua. Toisaalta: juuri arvaamattomuuden alue on se, jossa magic happens. Joka tapauksessa yleisö sai olla mukana jossain varsin eksklusiivisessa, Bloodmother-kiertueella on vain neljä esitystä.
Witch Club Satan on upea nosto Baltic Circleen. Ajassamme yhtäältä lietsotaan vihaa ja toisaalta yritetään keksiä mahdollisimman neutraaleja tapoja ilmaista asioita. On puhdistavaa kokea esitys, jossa ammennetaan vihasta, mutta sitä ei suunnata itseen tai toisiin, vaan parantumisen edistämiseen, kontrollin purkamiseen, sisäisen vahvuuden kasvattamiseen. Bloodmother koettelee moniakin rajoja (varmasti myös hyvän maun!), mutta mikä olisikaan parempi paikka rajojen ylittämiselle kuin taide.
