Kun taustaääni kertoo Suomen ex-pääministeri Eva Voglerin (Anna Eriksson) aiheuttaneen skandaalin Nobel-gaalassa paljastamalla julkisesti häpynsä, näemme Sanna Marinia muistuttavan hahmon harhailevan autiomaassa. Tässä metaforisessa rinnakkaistodellisuudessa vastaan tulee kaksoisolentoja, kolme viisasta naista ja muita arkkityyppejä, joista osa tuntuu pirauttelevan kotiin hiekassa maatuvan puhelinkioskin kautta.

Siinä missä Anna Erikssonin elokuvatrilogian M (2018) käsitteli esineellistetyn naiskuvan haastamista Marilyn Monroen ikonisen hahmon kautta ja W (2022) pöyhi maailmanpoliittisia jännitteitä sadomasokistisella vertauskuvallisuudella, E:ssä kyse tuntuu olevan julkisen ja yksityisen minuuden välisestä jännitteestä. Vaikka poliitikollakin on aina oma yksityisyytensä mediaskandaalien takana, elokuva kertoo enemmän siitä, miten elokuvantekijä kokee itsensä likoon laittamisesta seuraavan julkisen höykytyksen ja sen jälkeisen uudelleensyntymisen välttämättömyyden.

Eriksson lainaa estetiikkaansa paljon muilta, mutta se on silti täysin hänen omaansa. Tällä kertaa kokonaisuus on kuin outo synteesi Jean-Luc Godardin Itätuulesta, Dyyni-sarjasta ja Speden Hirttämättömistä. Maestran luovat oivallukset ja Matti Pyykön Kalaharin autiomaassa tallentamat alitajuisen hypnoottiset maisemat lyövät surutta kättä mitä pompöösimmän asetelmallisuuden kanssa. On vaikea olla kunnioittamatta elokuvia, joita tehdään näin ehdalla sydänverellä, keneltäkään lupia kyselemättä ja keskisormea eri suuntiin heristävällä asenteella.