Aleksi Suomesta

Tuomas Kyrö & Tuomas Rinta-Panttila

Helsingin Kaupunginteatteri 19.12. asti

Sirkusareenaa muistuttavassa tilassa näytelmän ainoa hahmo pääsee katseiden alta piiloon vasta kuolessaan. Asetelma tuo  mieleen mediahuomion kohteena olemisen. Tämä herättää samalla kysymyksen siitä, mitä emme silti näe. 

Helsingin Kaupunginteatterissa esitetään Tuomas Kyrön Aleksi Suomesta -elämäkertateokseen perustuvaa, Ari-Pekka Lahden dramatisoimaa ja Tuomas Rinta-Panttilan ohjaamaa samannimistä näytelmää.  Se kertoo Ukrainassa kuolleen entisen palkkasotilaan, Aleksi Lysanderin tarinan. 

Alkuteoksessa Kyrö korostaa kirjan kirjoittamisen olevan itseltään luonteva panos sotaan Ukrainan puolesta. Myös näytelmää kehystää Lysanderin menehtyminen yhteiseksi koettavan asian puolesta.

Molemmissa teoksissa kerrotaan, miten Oulussa lapsuutensa elänyt seikkailunhaluinen ja ulkopuolisuuteen kyllästynyt Lysänder hakeutui 18-vuotiaana Ranskan muukaislegioonaan. Vuosia Afrikassa ja Aasiassa taisteltuaan, hän yritti sopeutua siviilielämään, mutta kertyneiden taakkojensa ajamana päätyi vapaaehtoisena Ukrainaan.

 Tiiviiksi oiottu teksti, tarkka ohjaus ja pätevä näyttelijätyö (päähahmoa jaettuna esittävät Roderick Kabanga ja Eetu Känkänen) pitävät katsojan hyvin otteessaan koko esityksen ajan. Vahvan flown imussa on helppo eläytyä Lysanderin lapsena kokemaan kiusaamiseen, sotilaskoulutuksen sadistiseen höykytykseen, palkkasotilaan  alituiseen pelkoon sekä ahdistuksen siitä, että päätynyt tappamaan jopa viattomia siviilejä.

Lysander ei itse halunnut kertoa sankaritarinaa. Hän ei sotinut muilla mantereille eikä Ukrainassakaan ylevien ihanteiden, vaan ensisijassa yksityisten motiiviensa ja traumojensa takia. Tästä virheestä hän nimenomaan halusi varoittaa muita.

Avainkysymys esityksen kannalta onkin siinä, kuinka hyvin tämä pasifistinen viesti túnnetasolla välittyy.

Aristotelisen teatterikäsityksen mukaan koemme puhdistavan katharsiksen samaistumalla näyttämöllä näkemäämme traagiseen  kohtaloon. Bertolt Brecht puolusti tämän vaihtoehtona teatterikäsitystä, jonka tehtävänä on varoa tällaista samaistumista ja mieluummin kannustaa yleisöä tunnistamaan tragedian kätkeytyvän ajankohtaisen yhteiskunnallisuuden.

Aleksi Suomesta on taiten tehtyä teatteria, joka antaa oivan mahdollisuuden kokea empatiaa väärien valintojensa takia kärsivää ihmistä kohtaan. Aivan yhtä hyvin se ei onnistu auttamaan meitä ymmärtämään niitä merkittäviä muutoksia, joita Ukrainassa käytävä sota aiheuttaa suhtautumisessamme yleensä sotaan ja sankaruuteen.