Alussa näemme pieneen kerrostalohuoneistoon eristäytyneen Sylvi Keskosen (Sara Paasikoski) hurjassa Nina Hagen -meikissään hivelemässä patteria. Tilataideosta muistuttavassa asunnossa huonekalut ovat karvaisia ja kirkkaan keltaisia, samaan värimaailmaan sopivat hyvin myös seinälle liisteröidyt Alepan muovikassit. Vedenlämmittimiä on näkyvillä neljäkin kappaletta, niistä osa jo ehkä loppuun käytettyjä.
Kaikesta voi päätellä, että edessämme näkyvää asukasta piinaava vilu tulee vahvasti kehon sisältä.
Tämä on lähtötilanne Luona-Tuuli Luukan kirjoittamassa ja ohjaamassa Ekstaasi kaksiossa -monologiesityksessä. 40-vuotiaan Quo Vadis -ryhmän juhlateosta on esitetty nyt toukokuussa Kansallisteatterin Omapohjassa.
Toimittaja Maria Säkön Esitystaiteen keskuksen nettisivuille kirjoittamassa juhla-artikkelissa kerrotaan runsaan esimerkkiaineiston saattelemana miten jo vahvasti keski-ikäinen Quo Vadis on vuosien kuluessa ammentanut vahvasti avantgarden, näyttämärunouden, ja lastenteatterin ja jopa shamanismin perinteistä. Ekstaasi kaksiossa -esityksessä voi tunnistaa yhtymäkohtia tähän kaikkeen.
Pari vuotta sitten Teatterikorkeakoulusta esitysdramaturgiksi valmistunut Luukka on ensimmäinen ryhmän ulkopuolelta kutsuttu teatterinjohtaja. Hänen aikaisempia teoksiaan ovat esimerkiksi Todellisuuden tutkimuskeskukselle tehty Tuho-osasto (2018), sukupuolivähemmistöistä vertauskuvallisesti kertonut nukketeatteriesitys Minun näköiseni dinosaurus (2019) sekä Tehdas Teatterissa esitetty Jeanne d’Arc Living – parasta elämäntyyliä!!! (2022).
Ekstaasi kaksiossa -esityksen lähtökohdassa on paljon muistumia korona-ajan henkisistä oireiluista. Silloista eristäytymisen teemaa sivusi myös Luukan kirjoittama ohjaama kuunnelma Janne menee uimahalliin (2020).
Nyt esillä olevassa esityksessä teksti on paikoin jyrkänkin iskevää, mutta samalla sen koukut uhkaavat kadota moninaisen materiaalin, vieraannuttavien esitysratkaisujen ja pitkitetyn keston poimuihin. Viittaukset kreikkalaiseen mytologian mainadeihin, kosmologisen maailmankaikkeuden hiukkasiin ja betonibrutalistisen arkkitehtuurin kauneuteen ovat itsessään kiinnostavia teemoja. Silti esityksen vahvin ydin liittyy eksistentiaalisen ahdistuksen tilallistamiseen ja erityisesti päähenkilön tähän asiaan liittyvään dialogiin itsensä kanssa.
Eri aiheiden välillä polveilevan tekstin ja karismaattisen Sara Paasikosken esittämän hahmon välinen kuilu ylittyy tunnetasolla vahvimmillaan juuri yksittäisissä selvänäköisyyden hetkissä. Näin käy esimerkiksi kun Keskonen havahtuu keskellä terapialeipomisensa uurastusta päässään kaikuvien itsesyytösten kautta ymmärtämään oman eskapisminsa sittenkin melko maallisia moottoreita.
Ekstaasi kaksiossa on omilla ehdoillaan rakennettu esitystaideteos, joka muodoltaan ja eetokseltaan juhlistaa hyvin Quo Vadiksen perintöä. Samalla se avaa kunnianhimoiselle ja omaääniselle teatterille myös latua uuteen suuntaan.
Esitykset Omapohjassa 31.5. asti.
Virpi Niemisen lavastus on kuin tilataideteos itsessään.
