Dramaturgi Louna-Tuuli Luukka tekee esitystaidetta vaikka kuunnelman muodossa

Ensin kuuluu veden kohinaa ja tunnistamatonta hälyä. Hetken päästä ne jäsentyvät uimahallin ääniksi. Sitten kertoja ryhtyy puhumaan Jannesta, joka menee uimahalliin. Selviää, että miesten puolen seinälle laitetussa laminoidussa lapussa lukee ”mies on terve kun ilima kulukoo”.  Toinen vitsikäs kyltti nimeää miesten saunan ”Maken grilliksi”. Seuraavaksi leikataan toisaalle:  kohtaukseen missä Janne makaa sängyllään alasti ja kärsii sydänsuruista. Herttua-kissa painautuu Jannen lonkkaa ja kylkeä vasten ja lohduttaa häntä kehräämällä.

Kyseessä on Louna-Tuuli Luukan kirjoittama ja ohjaama ja hänen yhdessä äänisuunnittelija Antti Kainulaisen kanssa dramatisoimansa novellikuunnelma Janne menee uimahalliin. Sen tarinassa on vain yksi henkilö ja siinä jännitteet muodostuvat kerronnan rakenteen ohella Jannen arkisesta yksinäisyydestä, oman kehoon liittyvistä tuntemuksista ja huolesta lemmikkikissan voinnista.

Aika oivallista korona-ajan kuvastoa siis.

”Huvittaa miten se sattuikin, vaikka tietenkin kuunnelma tehtiin jo ennen epidemiaa. Nyt jälkeenpäin se herättää itsessäkin ajatuksia siitä, millaista on elää eristyksissä, ja miten korona-aika vielä korostaa sitä, miten monilta elämästä puuttuu mahdollisuus toisen koskettamiseen tai ylipäänsä sosiaalisuuteen”, tuumii tekijä itse.

Kuunnelman ahdistunutta perusasetelmaa murtaa dramaturginen ratkaisu, jossa kertojan ja Jannen repliikit esittää sama näyttelijä (Miro Lopperi). Näin kahdella tasolla näyttäytyvä Janne on myös oman elämänsä määrittelijä.

Esitysdramaturgiksi kouluttautuva Luukka on aiemmin tehnyt etenkin kokeilevaa esitystaidetta. Esimerkiksi pari vuotta sitten Todellisuuden tutkimuskeskukselle yhdessä Heidi Kestin kanssa tehty Tuho-osasto oli palvelumuotoinen esitys, jossa yksittäiset yleisönedustajat toivat esitystilana toimivaan galleriaan esineitä mahtipontisella työkaluarsenaalilla varustautuneen henkilöstön rikottavaksi.

”Siinä oli kyse sekä esitysmuodon että esineen merkityksen transformaatiosta. Jotkut toivat sinne itselleen aidosti merkityksellisiä esineitä, toiset romua, josta halusivat päästä eroon. Olennaista oli, että katsojalle jäi aikaa oman materiasuhteensa kohtaamiseen tai jopa muutokseen samalla kun esine muuttui pelkäksi aineeksi”, selittää Luukka ja jatkaa naurahtaen: ”Siksi erityistä luovuutta vaadittiin, kun esine oli hyvin helposti tuhottavaa laatua.”

Viime syksynä Luukka ohjasi ja dramatisoi Oulun Kulttuuritalo Valveelle Minun näköiseni dinosaurus -esityksen. Haastattelujen ja työpajamateriaalin pohjalta työstetty kaikenikäisille tarkoitettu teos oli muodoltaan lähinnä nukketeatteria.

”Ideana oli käsitellä dinosaurusfaabeleiden kautta trans- ja muunsukupuolisten ihmisten omista kokemuksista kumpuvia tulkintoja siitä, miten ympäristö olisi voinut ja voisi edelleen tukea heidän kasvuaan ja hyväksyntäänsä. Ja nimenomaan ilman kärsimysnarratiivia.”

Nyt YLE Areenassa esillä oleva Janne menee uimahalliin -kuunnelma on osa Teatterikorkeakoulun kuunnelmakurssin teossarjaa. Sen muita noin 20 minuutin minikuunnelmia ovat Elle Kokkomaan ja Maia Häklin esineiden kautta aukeava sukukronikka Mustimaa, Liila Jokelinin ja Riku-Pekka Kellokosken eksistentiaalis-emansipatorinen road-kuunnelma Vapauden kaiho sekä Ellen Virmanin ja Laura Sippolan yhtä musiikkikappaletta analysoiva Lauluja sydämistä.

Luukka kertoo nojanneensa oman kuunnelmansa tekemisessä juuri esitysdramaturgiseen lähestysmistapaan. Siinä juonen sijaan olennaisempia voivat olla esimerkiksi tunnetilat sekä esityksen muodosta ja läsnäolon tunteesta nousevat tekijät.

”Kiinnostavaa oli huomata, että pelkällä äänelläkin voi tehdä ilmaisusta varsin kuvallista. Elokuvaohjaaja Hannaleena Hauru kirjoitti Mustekalaan esseen haptisesta visuaalisuudesta, eli siitä, miten elokuvassa näytettävillä yksityiskohdilla voi tuoda kuvattavia kokemuksia lähemmäksi katsojaa aistillista muistia hyödyntäen. Kuunnelman kohdalla voisi puhua samaan tyyliin haptisesta auditiivisuudesta. Siinä äänisuunnittelulla tai vaikka sillä miten lähellä tai kaukana tai minkälaisessa tilassa henkilöt puhuvat voi kertoa paljon sellaista mikä ei kuulu dialogissa.”

Luukan mielestä kuunnelmassa inspiroivaa on mahdollisuus laajaan ja yleisölle ilmaiseen saatavuuteen. Samalla hän harmittelee, että draaman jälkeisen teatterin ja esitystaiteen vaikutusta kuunnelmaan on käsitelty kritiikinkin alueella turhan vähän.

”Audioteoksen muodossa on paljon enemmän variaation mahdollisuuksia kuin mitä heti tulee ajatelleeksi. Kuunnelmaakaan ei pitäisi nähdä vain äänikirjana, jossa vain kuvitetaan tapahtumia. Yhtä hyvin sen koko rakenne voi olla vaikka musiikkiin tai mihin tahansa rakennuspalikoihin nojaava.”

Juuri nyt olisikin tilausta pioneeritekijöille, jotka osaavat ajatella koko lähtökohtaisesti ääneen perustuvien esitysten mediumia uusiksi.

”Hyvä esimerkkejä teoslajien rajojen murtumisesta ovat Todellisuuden tutkimuskeskuksen puhelimitse järjestetyt Utopiakonsultaatiot tai vaikka tänä vuonna koronan takia etänä toteutetussa Hangö teatertreffissä ollut She She Popin Kanon remote -esitys, jossa yleisö saattoi soittaa puhelimella esiintyjille.”

Siinä missä koronarajoitukset ovat pakottaneet esitystaiteilijoita luomaan työskentelylle uusia muotoja, epidemia on muokannut myös sitä todellisuutta, jota esitykset peilaavat. Tällaiseksi Luukka tulkitsee esimerkiksi huomion siitä, että pakon edessä löytyneen tahtotilan edessä yhteiskunnassa pystyttiin tekemään oikeasti isoja muutoksia. Tämän pitäisi jatkossa antaa mallia esimerkiksi ilmastomuutoksen torjumiseen.

”Inhimillisen kokemuksen tasolla koronasta soisi jäävän myös sellaista vaikutusta, että ihmiset osaisivat arvostaa enemmän tavallista liikkumistaan ja toisten kohtaamista.”

Janne menee uimahalliin ja koko Teatterikorkeakoulun kuunnelmakurssin satoa -sarja on kuunneltavissa Yle Areenassa.

Liskoliitto-työryhmä & Louna-Tuuli Luukka: Minun näköiseni dinosaurus –esitys on erikseen sovittavin ehdoin tilattavissa tätä kautta: liskoliitto@gmail.com.

Louna-Tuuli Luukka on myös Voiman nettilehden alla julkaistavan Todellisuuden tutkimuskeskuksen Taiteen paikka -median toimittaja.

Kommentoi Facebookissa

Tuomas Rantanen