Elokuvantekijä Teemu Nikki täytti viime vuonna 50 vuotta. Hänen yhdessä tuottaja Jani Pösön kanssa perustamansa It’s Alive Films -tuotantofirma puolestaan täytti kymmenen vuotta.

”Ajattelin, että voitaisiin esittää jossain elokuvateatterissa putkeen kaikki meidän pitkät elokuvat”, Nikki kertoo suunnitelmasta juhlistaa virstanpylväitä. 

Kaksikon tekemiä pitkiä elokuvia on kertynyt kahdeksan kappaletta. Jos mukaan lisäisi Nikin tv-sarjoja Lovemilla (2013–2014), Sekasin (2016–2021), Mister8 (2021) ja Tupa 13 (2025) sekä tämän lyhytelokuvat, näytös kestäisi yli vuorokauden. 

”Se on minusta ihan hauska idea, mutta emme ole vain jaksaneet järjestää.” 

Nyt hänen ei ehkä tarvitsekaan. Vuodesta 1992 Turussa järjestetty Suomalaisen elokuvan festivaali tekee sen Nikin puolesta. Tapahtumassa Nikin teoksia ei tosin esitetä yhteen putkeen, eivätkä kaikki hänen pitkät elokuvansa ole ohjelmistossa mukana.

Festivaalilla esitetään 3 Simoa (2012), Armomurhaaja (2017), Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia (2021), Peluri – Kuolema on elävien ongelma (2023), Räkä ja Roiskis (2023) sekä joukko Nikin lyhytelokuvia. 

Nikki on ajankohtainen myös siksi, että hänen viimeisin elokuvansa 100 litraa sahtia (2025) sai kuusi Jussi-ehdokkuutta. Yksi niistä tuli vuoden parhaan elokuvan ja toinen parhaan ohjaajan kategoriassa. Maaliskuun alussa hän oli samasta teoksesta ehdolla parhaan elokuvakäsikirjoituksen Sylvi-palkinnon saajaksi. 100 litraa sahtia oli myös viime vuoden katsotuin kotimainen elokuva. 

”Valmis elokuva ei enää ole minun.”

”Olen ihan hyvä siinä, mitä teen. Mulla on elokuvantekijänä sellaisia etuja, että mä myös kirjoitan ja välillä leikkaan. Olen aina ajatellut, että jos mulle annetaan kamera, niin saan kyllä elokuvan tehtyä.” 

Tämä juttu on ehtinyt painoon ennen kuin Jussi-voittajat ovat selvillä, mutta tekijä ei palkinnoista erityisesti perustakaan. Kun hänen elokuvansa Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia voitti Venetsian elokuvajuhlien yleisöpalkinnon, Nikki kertoo skipanneensa gaalan jälkeiset bileet ja kulkeneensa pysti muovipussissa hotelliinsa nukkumaan. 

”Sitä iloa kestää kaksi minuuttia, ja sitten tajuaa, että se palkinto ei täytä mitään aukkoa.”

Nikki kertoo ymmärtävänsä, että palkintogaalojen tarkoitus on nostaa elokuvien ja koko elokuva-alan arvoa. Hänelle ne ovat kuitenkin ”kohinaa elokuvan tekemisen ympärillä”. Itseoppineelle ohjaajalle tekeminen on se merkittävin palkinto.

”Mä olen onnellinen kuvauksissa. Olen onnellinen myös kaikkein paskimpina päivinä. Jos se olisi mahdollista, kuvaisin pitkän elokuvan joka vuosi.”

Välillä niin on käynytkin. Nikki tunnetaan nopeasta tahdistaan.

Hänen tunnusmerkkejään ovat myös musta huumori ja monipuolisuus. Hän sukkuloi tv-sarjoista elokuviin, lastenelokuvista draamaan ja komediaan. Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia on kuvattu kokonaan päähenkilössä pysyvin lähikuvin, kun taas Räkä ja Roiskis on isoa ja scifin kanssa leikkivää lastenelokuvaa.

Metsässä kohtaus kerrallaan

Nikki vaihtaa lähestymistapaansa ja metodejaan elokuvasta toiseen. Hän hakee tarkoituksella erilaisia ratkaisuja joka kerta.

Suomalaisen elokuvan festivaalin johtaja Juri Nummelin perusteleekin Nikin valikoitua retrospektiiviä muun muassa näin: ”Nikki on suomalaisista nykyohjaajista ehdottomasti yksi kiinnostavimpia, kekseliäs ja innovatiivinen tekijä, joka mielellään kokeilee kaikenlaista elokuvissaan, jotka yleensä valmistuvat todella nopeasti. Se tuntuu pitävän hänet ja hänen työnsä virkeinä ja yllättävinä.”

Nikki ottaa mielellään riskejä.

”Yksikään rahoittaja ei varmasti pidä tällaisesta ajattelusta, mutta pitää ottaa mahdollisimman paljon riskejä, että voi tulla jotain mahtavaa.”

Yksi tekeillä olevista projekteista perustuu kokeiluun ja etsimiseen. Nikki on jo kahden vuoden ajan käynyt näyttelijä Jari Virmanin kanssa kahdestaan metsässä kuvaamassa kohtauksia, joiden pohjalta Nikki kirjoittaa taas uusia kohtauksia. Jossain vaiheessa niistä olisi tarkoitus tehdä kokonainen elokuva.

Vähän samaan tapaan Nikki keksi ryhtyvänsä elokuvaohjaajaksi. Hän oli teini, kun Sysmässä asuneen perheen kyläkauppaan tuli uusi kauppias, joka alkoi vuokrata videokameraa.

”Mun äiti vuokrasi sen kokeeksi viikonlopun ajaksi, että on pojalla jotain tekemistä. Tehtiin sitten naapurin pojan kanssa elokuva nimeltä The Finnish Slaughterhouse Part 1. Kuvattiin se kahdestaan, toisella kamera kädessä.” Nikki opetteli myös editoimaan kahdella VHS-nauhurilla.

”Siinä oli semmoinen ahaa-oivallus, että tämähän on mahdollista, tätä pystyy tekemään.”

”Iloa kestää kaksi minuuttia, ja sitten tajuaa, että se palkinto ei täytä mitään aukkoa.”

Nikillä on jatkuvasti päällekkäisiä projekteja tuotannon eri vaiheissa. Ideoita riittää, mutta mistä hän tietää, että idea kantaa?

”Silloin, kun siitä tulee elokuva. Ja sitten toisaalta jos elokuva on huono, niin tajuan, että se idea ei kantanutkaan.”

Laadun näkee kymmenen vuoden päästä

Kun elokuva on tehty, Nikille se on joka tapauksessa kuollut. Nikille hänen vanhat teoksensa ovat ”pysähtyneitä möhkäleitä”.

”Valmis elokuva ei enää ole minun. Se on kaikkien muiden omaisuutta, josta ne muut voivat olla mitä tahansa mieltä.”

Suomalaisen elokuvan festivaalilla esitettävä valikoitu retrospektiivi onkin Nikille eräänlainen käyskentely hautausmaalla. Hän ei ole edes varma, haluaako nähdä kaikkia vanhoja teoksiaan.

Toisaalta niiden katsominen on mahdollisuus testata Nikin muotoilemaa teoriaa.

”Elokuvasta tietää, onko se hyvä, vasta kymmenen vuotta sen jälkeen, kun se on valmistunut. Sitten näkee, onko sillä mitään annettavaa toisessa ajassa kuin missä se on tehty.”

Turussa tämän arvion voi tehdä Nikin esikoiselokuvasta 3 Simoa. Muiden onnistumisen tietää tekijän teorian mukaan vasta myöhemmin.

Suomalaisen elokuvan festivaali Turussa 9.–12.4.2026.