Kiinnostus kansanperinnettä ja mytologioita kohtaan on kasvanut maailmanlaajuisesti. Näin sanoo tietokirjailija ja tv-juontaja Reetta Ranta. Hänen teoksensa Pyhät puut (SKS 2025) valottaa puiden merkitystä suomalaisessa mytologiassa ja kulttuurissa.

Moderneissa länsimaisissa yhteiskunnissa merkittävä osa väestöstä elää materialistisessa yltäkylläisyydessä. Silti ihmiset eivät koe elämäänsä kovin merkitykselliseksi, Ranta ajattelee. Kun yhteisöllistä tai yksilöllistäkään suhdetta johonkin itseä suurempaan ei ole, on etsittävä uusia väyliä kokea merkityksellisyyttä ja luoda rituaaleja. ”Tähän kaipuuseen mytologian ja kansanperinteen uusi tuleminen vastaa.”

Suomalaisetkin ovat jo kauan etsineet henkisiä kokemuksia, tarinoita ja rituaaleja joogasta, tarot-tulkinnoista, itämaisesta filosofiasta, buddhalaisuudesta sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen kulttuureista. ”Mutta nyt alamme oivaltaa, että meillä on myös oma, meille kuuluva perinne.” 

Ranta tutustui itämerensuomalaiseen kansanperinteeseen alun perin opiskellessaan suomen kieltä yliopistossa. Syvällisemmin hän tutustui suomalaiseen mytologiaan ja shamanismiin rumpupiirissä. Teokseensa hän haastatteli tutkijoita, ympäristökasvattajia ja tavallisia suomalaisia, jotka kertoivat suhteestaan puihin.

Pyhä ja kunnioitettu

Suomalainen perinne on ollut samankaltainen kuin muillakin itämerensuomalaisilla kansoilla. Kulttuurissamme monenlaisia puita on pidetty pyhinä. Talon pihapiirissä kasvaneille, suvun tai perheen pitämyspuillle on viety lahjoja, jotta puussa elävä haltija suojelisi kotia vastoinkäymisiltä. Erikoisissa paikoissa kasvaneiden tai muodoltaan epätavallisten parannuspuiden läpi on pujotettu sairaita lapsia, jotta nämä paranisivat. Vainajan muistoksi tehtiin karsikkopuu, johon kaiverrettiin vainajan nimi ja kuolinaika. Karhunkallopuut olivat tärkeä osa rituaalia, jossa metsästäjät kunnioittavat surmaamaansa karhua ja auttoivat tämän hengen takaisin alkukotiinsa.

Puihin liitettiin yhtäältä pyhyys, toisaalta pelättiin kirousta. Kirkon määräyksestä pyhiä puita oli alettu hävittää jo keskiajalla. Kansa ei uskaltanut kaataa tiettyjä puita vielä vuosisatoja myöhemminkään, koska he uskoivat sitkeästi, että puun kaataja voisi kuolla tai sokeutua. Yleiset uskomukset puiden pyhyydestä pitivät pintansa 1900-luvun alkuun saakka. 

Puita pidettiin myös kanavana, jonka kautta saattoi kommunikoida ylisen, keskisen ja alisen maailman välillä. Runko edusti ”meidän” eli elävien maailmaa, oksat taivasta ja jumalten valtakuntaa. Juuret olivat tie vainajien maailmaan. Vastaava maailmanpuun myytti löytyy lukuisista maailman mytologioista. Useat suomalais-ugrilaiset kansat ovat pitäneet maailmanpuunaan koivua, jolla on edelleen rooli suomalaisessa perinteessä kuten saunakulttuurissa. Joillakin toisilla alueilla pyhän puun roolissa on ollut tammi, mänty tai pihlaja.

Ranta halusi teoksessaan välittää tietoa, jonka ajattelee olevan merkityksellistä nykyihmiselle. Suurin osa ei hyödy vaikkapa vanhan maataloustermistön hallinnasta tai tiedosta, koska mitkäkin viljat on parasta kylvää. Pyhät uskomukset voivat kuitenkin olla tärkeitä nykyisinkin. Tarinat pihapiirin pyhistä puista, joiden kautta on ylläpidetty suhdetta esivanhempiin, auttavat ymmärtämään ”miksi joillakin ihmisillä on syviä suhteita puihin”, Ranta pohtii. ”Voi tajuta toimineensa tyhmästi, kun kaatoi puun talon pihalta kysymättä äidiltä ensin.”

Ikiaikaista viisautta nykyihmiselle

Esivanhempamme uskoivat puiden taikavoimiin. Ranta huomauttaa, että puuta tarvittiin myös rakennusmateriaalina. Ilman sitä ei olisi näin pohjoisessa selvitty. 

Metsätaloudessa puut edustavat usein voiton maksimointia. Metsää hakataan kestämättömästi, jotta kansantalouden rattaat pyörisivät. Mutta maailma ei pelastu sillä, että puut kaadetaan, vaan sillä, että ne säästetään, Ranta toteaa.

Paperitehtaiden varjossa kasvanut ja pitkään liike-elämässä toiminut Ranta ymmärtää myös ”yritysten kohtaamat realiteetit”. Mutta vaikka monen toimeentulo on kiinni metsistä, on löydettävä tasapaino. 

”Kyse ei ole naiiviudesta, vaan siitä, että arvot pitää pystyä muuttamaan kestävämmäksi koko yhteiskunnassa, jos haluamme, että lajimme jatkaa olemistaan maapallolla. Ainakin minä haluaisin, että lapsillamme ja lapsenlapsillamme olisi tulevaisuus.”

Edellyttääkö kestävämpien ja luontoa kunnioittavien ratkaisujen löytäminen sitä, että meillä on vahva tuntemus juuristamme? 

Rannan mukaan siitä ei olisi ainakaan haittaa. ”Jos jokainen päättäjä tunnistaisi, mihin suomalainen henkinen perintö on nojannut, se voisi auttaa asiaa. Enemmän uskon, että pitäisi tapahtua iso yleisen tietämyksen tason nousu. Jatkuvan kasvun varaan ei voi rakentaa kestävää tulevaisuutta tällä planeetalla.”

”Ikiaikaisen viisauden tuominen nykyihmisille” on Rannan kutsumus. Hänen ensimmäinen työnsä suomalaisen mytologian parissa oli vuonna 2016 ilmestynyt Metsien kätkemä -televisiosarja. Siinä matkustettiin ympäri Suomea tutustumaan kansanperinteeseen liittyviin luontokohteisiin.

Ranta on kohdannut ennakkoluuloja näkemystensä vuoksi. Keskellä markkinataloutta ja patriarkaalista arvomaailmaa tunnepitoinen suhtautuminen puihin nähdään helposti hävettävänä, hän sanoo. ”Se leimataan hippeilyksi, naiiviudeksi tai lapsellisuudeksi.”

Ovatko puut sitten enää ihmisille pyhiä? Kirjan kirjoittamisen myötä Rannalle kävi yhä selvemmäksi, että ovat.

”Siitä ei aina uskalleta puhua, mutta puihin liittyy edelleen tunnepitoista kommunikaatiota. Jos rakas puu kaadetaan, ihminen saattaa itkeä tai tuntea jopa fyysistä kipua.”

Mysteerien tutkimisen tarve

Pyhät puut -kirjan sisarteosta Sielulinnut (SKS) varten Ranta pyysi ihmisiä kertomaan kokemuksiaan linnuista. Niitä suorastaan tulvi Rannalle. ”Ihmisillä on tarve kertoa ja jakaa mystisiä kokemuksia.”

Jotkut kertoivat kokeneensa, että läheinen ihminen oli tullut tapaamaan heitä viimeistä kertaa linnun muodossa. Itämerensuomalaisten kansojen perinteessä lintuja on pidetty sielun kantajina, viestintuojina ja suojelijoina. Ranta kertoo, että kertomuksia sielulinnuista löytyy muualtakin maailmasta, kuten muinaisesta Egyptistä.

Hän lisää, että rationaalinen, tiedeuskoinen ihminen tulee tuskin tulevaisuudessakaan selittämään maailmaansa mytologioiden avulla, mutta niilläkin voi olla paikkansa. Ihminen voi hakea jostain uskomuksesta vastausta kysymyksiin, jotka eivät ole muutoin selitettävissä.

“Niin kauan kuin meillä on mysteerejä, meillä on tarve kertoa tarinoita niiden synnystä.”

Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.