Netflixin kaikkein aikojen striimatuin sarja, vuonna 2016 startannut Stranger Things tuli vuoden 2025 lopussa päätökseensä, kun sen viimeiset neljä jaksoa julkaistiin joulu- ja uudenvuodenpäivinä. Kriitikoidenkin ylistämä scifi-kauhusarja sijoittuu 1980-luvun Indianaan, jossa yliluonnolliset mysteerit ja hallituksen salaliitot sekoittuvat lämminhenkiseen kasvutarinaan pikkukaupungin lasten taistellessa rinnakkaistodellisuuden hirviöitä vastaan.
Kasarinostalgialla kyllästetty sarja, joka voisi olla Stephen Kingin kirjoittama ja Steven Spielbergin ohjaama, on koukuttanut 80-luvun lapset, milleniaalit ja jopa Z-sukupolvenkin. Nyt esitettävissä viimeisissä osissa kasarinostalgian rinnalle nousee uusi ulottuvuus, kaipuu sarjan alkuaikoihin, 2010-luvulle.
Se, että Stranger Things on viimeisen vuosikymmenen tv-sukupolvikokemus, kertoo yllättävän paljon ajastamme.
Viihdeteollisuus ei ole koskaan nojannut yhtä vahvasti menneiden aikojen lumoon.
Sinänsä sarjan hyödyntämässä nostalgiakulmassa ei ole mitään uutta. Viihdekulttuuri ja fiktio ovat aina ammentaneet nostalgiasta. Menneisyyden lämmöstä ovat lainanneet erityisesti vähemmän pörröiset vuosikymmenet. 1970-luvulla, kultaisen 60-luvun krapulassa, monet suurimmista televisio- ja elokuvahiteistä (Onnen päivät, Grease ja American Graffiti) haikailivat ”viattomalle” 50-luvulle. 1980-luvulla elettiin uudestaan 60-lukua niin elokuvissa kuin musiikissakin, ja 90-luvulla oli 70-luvun vuoro, josta osoituksena ABBA:n paluu ja Boogie Nights -elokuvan menestys.
Väitän kuitenkin, että viihdeteollisuus ei ole koskaan nojannut yhtä vahvasti menneiden aikojen lumoon kuin tällä hetkellä.
Vuonna 2026 markkinoille on tulossa esimerkiksi uudet sarjaversiot Blade Runnerista, Alienista, ja Carriesta, uusintaversiot elokuvista Kolme miestä ja baby, Muumio ja Manaaja, sekä jatko-osat ainakin elokuville Paholainen pukeutuu Pradaan, Scary Movie, Toy Story ja Scream. 1980-luvulta paluun tekevät He-Man, Super Mario, ja Supergirl-elokuva. Michael Jackson -elämäkerta Michael tulee myös ensi-iltaan vuonna 2026. Uutta Harry Potter -tv-sarjaa saamme odottaa vuoteen 2027.
Myös musiikkimaailma tuntuu jämähtäneen menneisyyteen. Listamusiikissa lainataan koukkuja, kertosäkeitä ja sointukulkuja 1980- ja 90-luvuilta sellaisella vimmalla, että herää kysymys, onko aitoa 2020-luvun soundia olemassakaan?
Suomessakin suurimmat yleisöt vetivät vuonna 2025 Ultra Bran ja PMMP:n millenium-paluukeikat.
Ensi kesälle luvassa on ainakin Nylon Beat ja XL5.
Miksi nostalgia on 2020-luvun kulttuuria määrittävä ilmiö?
Parin vuoden ajan 2000-luvun lopulla, synkän taantuman keskellä, monet kulttuuriteokset tarjosivat pieniä vilauksia positiivisesta futurismista. Presidentti Barack Obaman ensimmäisen kauden alun tunnelmat tuntuivat peilaavan John F. Kennedyn presidenttikautta 60-luvulla heijastellen optimismin henkeä myös fiktioon.
Stranger Thingsin ensimmäinen kausi tuli ulos heinäkuussa 2016. Samaan aikaan Yhdysvalloissa oltiin keskellä kiivainta presidentinvaalikampanjointia. Oliko mahdollista, että vaalien villi kortti, Donald Trump päihittäisi Hillary Clintonin? Trumpin ydinlupaus oli palauttaa valkoisille työväenluokkaisille amerikkalaisille se menneisyyden loisto, minkä he kokivat menettäneensä. Kampanjansa eetoksen (ja sloganin) hän oli poiminut Ronald Reaganin nostalgisesta vuoden 1980 kampanjasta.
Regressioon houkutteleva viihde tekee aikuisesta ison lapsen.
The New York Times uutisoi elokuussa kuinka The Harris Poll -markkinatutkimusyhtiön tuoreen tutkimuksen mukaan juuri 1990-luvun lopussa tai vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä syntyneet eli Z-sukupolvi olisi erityisen taipuvainen nostalgiaan. He ovat sattumalta myös ensimmäinen sukupolvi, joka on kasvanut internetin ja striimauksen nousun myötä. Suurimmalle osalle heistä vanha musiikki, elokuvat ja tv-sarjat ovat olleet ”aina” saatavilla.
Z-sukupolven suuri sukupolvikokemus – varsinkin Yhdysvalloissa – on ollut se, että heidän koko nuoruuttaan on varjostanut jonkinlainen ekologinen, poliittinen tai taloudellinen epävarmuus.
Internetin ansiosta se on myös ensimmäinen sukupolvi, jolla on ollut mahdollisuus tiedostaa kaikki maailman ongelmat voimalla, jota ei ihmiskunnan historiassa ole aiemmin nähty; sukupolvi, joka on voinut doomscrollata siitä asti, kun se on osannut lukea.
Onko siis yllättävää, että nykyhetki ei kykene kilpailemaan eilisen kanssa?
Nostalginen viihde tuudittaa meidät romantisoituun versioon menneisyydestä. Regressioon houkutteleva viihde tekee aikuisesta ison lapsen, joka haluaa kuulla saman iltasadun uudestaan ja uudestaan, täsmälleen samanlaisena, tuttuna ja turvallisena.
Todellisuudessa kukaan ei kaipaa AI-versiota Indiana Jonesista tai kymmenettä deluxe-remasterointia teini-ikämme suosikkilevystä, vaan tunnetta, joka itse kullakin oli lapsuudessaan tai nuoruudessaan katsoessaan jotain tiettyä sarjaa tai kuullessaan jotain ensimmäistä kertaa.
Tähän kaipuuseen markkinat vastaavat muuttamalla menneisyyden kulutushyödykkeeksi. Ei haittaa, vaikka prosessissa menetettäisiin elokuvan tai musiikkikappaleen alkuperäinen merkitys ja substanssi. Sen hyväksyy, jos ainakin alitajuisesti tietää, että alkuperäistä lapsuuden kokemusta on joka tapauksessa mahdotonta enää tavoittaa.
Filosofi Jean Baudrillardin mukaan hypertodellisuus on jotain keinotekoista, joka korvaa, syrjäyttää tai poistaa jonkin sitä vastaavan todellisen, alkuperäisen asian.
Nykyinen turbokapitalismi tuottaa hypertodellisuutta jatkuvasti ympärillämme. Esimerkiksi joka puolelle levinnyt AI:n generoima retroestetiikka 1980-luvusta voi olla teini-ikäisen TikTok -käyttäjän mielestä ”vahvemmin” kasaria kuin todelliset valokuvat ajan elämästä.
Todellisuuden ja simulaation välisen rajan hämärtymistä helpottaa se, että sosiaalinen media ja suoratoistopalvelut ovat vääristäneet täysin ajan ja kontekstin tajuamme. Kaikki koskaan olemassa ollut on nyt välittömästi saatavilla, ilman kronologiaa tai syy-seuraussuhteita.
Sen lisäksi, että ihmiskunnalla on koko viihdekulttuurin historia hyppysissään, ”historiaa” luodaan koko ajan lisää.
Youtube on jo täynnä AI-musiikkia, jossa on haettu vaikkapa autenttista ”kasarirock”-soundia tai italodiscoa, jonka tunnistaminen ei-aidoksi aikalaistuotteeksi on lähes mahdotonta. Tai kaikille tuttujen artistien ”arkistoista löytyneitä demoja”, jotka osoittautuvat lähitarkastelussa taitaviksi AI-väärennöksiksi.
Tämän kaltainen hypertodellinen nostalgia-sisältö pyrkii korvaamaan aidon yhteyden historiaan simuloiduilla kokemuksilla. Näin uusliberalistinen kapitalismi vahvistaa edelleen asemaansa siinä, miten koemme maailman.
Nykyinen turbokapitalismi tuottaa hypertodellisuutta jatkuvasti ympärillämme.
Tähän mennessä tekoälyllä tuotettu musiikki on ollut vielä villi länsi: viraalilauluklooneja, feikkikappaleita ja kaiken sorttista musiikillista fanifiktiota YouTubessa ja TikTokissa.
AI-yrittäjien ja levy-yhtiöiden välillä se on ollut verinen taistelutanner tekijänoikeuksista. Lokakuussa maailman vaikutusvaltaisin levy-yhtiö Universal Music Group ilmoitti kuitenkin sopineensa tekijänoikeuskiistansa AI-generaattori Udion ja Stability AI:n kanssa ja tehneensä sopimuksia ”lisensoidun, tekoälypohjaisen musiikin luomis- ja suoratoistoekosysteemin kehittämiseksi.” Marraskuussa Warner Music Group kertoi tehneensä vastaavan diilin.
Tämä on ensimmäisiä askelia kaltevalla pinnalla, jolla tulemme näkemään, kuinka suuret levy-yhtiöt lisensoivat artistiensa tuotantoa AI-alustoille samplattavaksi, remixattavaksi ja lopulta kokonaan uudelleen tuotettavaksi.
Edesmenneiden artistien musiikkikatalogit ovat olleet valtava rahasampo levy-yhtiöille. Ainoa haaste on ollut se, kuinka paketoida rajallinen määrä vanhaa musiikkia uudestaan ja uudestaan niin, että nostalgiaa janoava kuluttaja siitä kiinnostuisi. Nyt tähänkin on löytymässä lääke.
Tuskin kestää kauan, ennen kuin AI tuottaa jo uutta ja nuorison mielestä parempaa Michael Jackson -musiikkia, näyttävämpiä koreografioita ja hohdokkaampia musiikkivideoita kuin todellinen ihminen, jonka rajoitteina olivat hänen aikakautensa tekniikka ja inhimilliset tekijät.
Missä vaiheessa alkuperäinen teos alkaa näyttää haalealta hypertodellisen version rinnalla?
Entä missä vaiheessa keinotekoinen muisto korvaa alkuperäisen?
