Kaksi ihonmyötäisiin nahka-asuihin pukeutunutta nuorta naishahmoa asettuu näyttämön valokeilaan alkaen ilmentää tarinoiden ja vaivaantumisen eleiden kautta esineellistävän katseen kohteena olemista. Myöhemmin asut vaihtuvat, mutta jatkuva sisäistetyn häpeän tunne kertautuu tavoilla ja toisilla.
Riian keskustan ulkopuolella sijaitsevassa riippumattomassa Dirty Deal -teatterissa esitettävän työryhmävetoisen The Faul in Our Shamen feministinen katse voi tuntua suomalaisesta katsojasta vähemmän radikaalilta. Silti on tärkeä muistaa konteksti. Latvia on sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa Suomeen tai Ruotsiin verrattuna arvokonservatiivinen maa. Se näkyy esimerkiksi siinä, että juuri nyt Latviassa kiistellään jäädytettynä olevasta parlamentin päätöksestä irtaantua naisiin kohdistuvan väkivallan torjuntaan sitovasta Istanbulin sopimuksesta.
Ympäristö tuo aina esityksiin myös assosiaatiopintaa, jota ulkopuolinen ei helposti tunnista. Esityksen nähnyt Homo Novus -festivaalin taiteellinen johtaja Santa Remere nostaa esiin esityksen punaisilla verhoilla rakennetun nurkan, jossa hän tunnistaa neuvostoajan puolelle ulottuvia muistumia.
”Nuorena tyttönä sinut pantiin nurkkaan, jos erotuit joukosta, olit äänekäs, olit erilainen tai olit säädytön, kun tutkit halujasi. Tässä nurkassa alkaa itsesensuuri, joka on kaikista sensuureista voimakkain. Siinä on hyvin läsnä uskonnollinen perintö, neuvostoliittolainen standardointi ja sorto, kapitalistinen trauma, maanviljelijäkansan nöyryysmentaliteetti ja yleinen sukupolvien välinen kuilu.”
Sukupuolijännitteitä peilaa myös samassa Dirty Deal -teatterissa esitettävä Valters Sīlisin ohjaama Alfas. Tämä viiden miessolistin ja lyömäsoittajan voimin esitettävä true crime -kamariooppera kertoo, miten neljän poliisin ja yhden siviilin kopla tekee aseellisen ryöstön ja tappaa työvuorossa olevan poliisin. Latvialaisten luokkajännitteiden ohella sen katse porautuu ongelmallisiin miesroolimalleihin.
Mediakritiikistä maaseutudraamaan
Molemmat teokset kuuluivat marraskuun alussa ulkomaalaisille kuraattoreille ja muille teatterin ammattilaisille järjestetyn Latvian teatterin showcasen 15 esitykseen. ”Yritämme esitellä ohjelmistossa mahdollisimman monipuolisia teoksia, jotka heijastavat enemmän tai vähemmän tarkasti Latvian teatterin, taiteilijoiden ja teemojen nykytilaa”, katselmuksen toinen kuraattori Maija Pavlova kertoo.
Ohjelmiston näyttävin esitys on Dailes -teatterissa esitetty Lukasz Twarkowskin Oracle. Teatterin ja elokuvan ilmaisua yhdistävä spektaakkeli kuvaa Alain Turingin elämän kautta ihmisen halua kontrolloida maailmaa tieteen kautta. Tieteen rinnalle ihmisyyttä selittäviksi tarinoiden muodoiksi nousevat myös unet, sadut ja parapsykologiset kokemukset.
Mediakritiikin puolelle mennään Matīss Kažan Latvian kansallisteatteriin ohjaamassa näyttämöversiossa Sidney Lumetin klassikkoelokuvasta The National Network (1976). Valitettavasti tekstin muokkaus 1970-luvun televisiokeskeisyydestä tämän ajan somevetoiseen mediarakenteeseen on jäänyt puolitiehen eikä kritiikki löydä kohdettaan.
Samalla näyttämöllä pari päivää myöhemmin esitetään ukrainalaisen Vladislav Troitskyn kabareeta, poliittista satiiria ja traagisia sotatunnelmia peilaaava King Ubu and Other Monsters. Vaikka finaalin poeettiset kuvat sodan uhreista ovat vaikuttavia, ne uhkaavat hukkua muiden tyylilajien kaaokseen.
Venäjän hyökkäyssota pääsee näyttämölle myös Dailes-teatterin taiteellisen johtajan Viesturs Kairišsin ohjaamassa William Shakespearen Kesäyön unessa. Klassisen rakkauskomedian samplaaminen käynnissä olevaan tragediaan on jo itsessään ongelmallista, ja sen mies-, nais- ja homostereotypiat sekä elävien etanoiden ja torakoiden kiusaaminen ovat kuin tuulahdus vuosikymmenten takaa. Näyttämöllä esitetty raiskaus tuntuu myös tahattomalta viittaukselta Istanbulin sopimukseen.
Paljon onnistuneempi on läheisessä teatterikaupungissa, Valmierassa, esitettävä Rūdolfs Blaumanisin latvialaisittain hyvin klassinen maalaismelodraama The Prodigal Son. Ohjaaja-lavastaja Reinis Suhanovsin ja nuorten näyttelijöiden sovitus nojaa iltamahenkiseen fyysiseen teatteriin, jossa alkutekstin vanhanaikaiset sukupuoliroolit päivittyvät luontevasti.
Valmieran teatterista löytyy myös Māra Ķimelen ohjaamaa näytelmä The Blue One. Se perustuu näytelmäkirjailija Gunārs Prieden jo heti 1970-luvun alun julkaisemisensa jälkeen neuvostosensuurin hampaisiin joutuneeseen tekstiin, joka lomittaa perhedraamaa oman aikansa yhteiskunnalliseen ilmapiirin. Nykyisin suomalaisin silmin teoksen poliittisia piikkejä on vaikea tunnistaa, mutta yleisön reaktioista päätellen ainakin osa viittauksista kantaa edelleen.
”Esimerkiksi jo näytelmän nimi viittaa lehmärotuun, joka hävisi neuvostoaikaisen suunnitelmamaatalouden myöltä. Toisaalta tilanne, jossa perhe on joutunut siirtymään tragedian takia toiselle paikkakunnalle viittaa epäsuorasti silloin käynnissä olleisiin pakkosiirtoihin. Lisäksi näytelmässä kuvatun uuden ympäristön ilmapiiri kertoo sovjetisaation vaikutuksesta arkeen”, avaa kuraattori Maija Pavlova teoksen poliittista metatekstiä.
Teatteri tienhaarassa
Showcasen ohjelmistossa korostuvat yhteiskunnalliset teemat painokkaammin kuin miten ne ovat Latvian teatterissa esillä keskimäärin. Kuraattori Evgeniya Shemenevin mukaan yleisellä tasolla Latvian teatteri on monella lailla samassa tilanteessa kuin muissa Venäjän naapurimaissa.
”Ihmiset etsivät usein pakopaikkaa taiteesta, kauneudesta ja satujen maailmasta, klassisista näytelmistä, joissa on selkeä juoni. Sodan kaksi ensimmäistä vuotta nostattivat paljon ukrainalaismielisiä, suorapuheisia projekteja, mutta nyt kaikkialla yhteiskunnassa aletaan olla väsyneitä ja uupuneita.”
Santa Remere puolestaan muistuttaa, että Venäjän uhan takia vahvistuva kansallismielisyys ja arvokonservatiivisuus eivät Latvassa kytkeydy jäännöksettä toisiinsa. Hän kertoo olleensa juuri Istanbulin sopimuksesta irtaantumista vastustavassa mielenosoituksissa, jossa Latvian 1990-luvun itsenäistymisprosessissa ikonisessa roolissa ollut Dainis Īvāns oli puheessaan korostanut sukupuolten tasa-arvon ja moninaisuuden tunnustamista nimenomaan kansallisesti tärkeinä asioina.
Tästä huolimatta Remeren mielestä kulttuuripolitiikka tuntuu lipuvan koko ajan konservatiivisempaan suuntaan.
”Monet isot teatterit kokevat yhä useammin teatterin tehtäväksi viihteen tarjoamisen ja menneisyyden oletetun suuruuden ylistämisen. Ne suorastaan välttelevät suoria poliittisia aiheita ja rohkaisevat ihmisiä olemaan käsittelemättä todellisuutta – mikä on itsesensuuria pahimmillaan!”
Kuten muuallakin yhteiskunnallinen reaktiivisuus on vahvimmillaan pienempien riippumattomien toimijoiden puolella. Aiemmin mainitun Dirty Deal -teatterin ohella sellaisia ovat esimerkiksi Gertrudes ielas -teatteri ja Remeren itsensä johtama syksyisin järjestettävä Homo Novus -festivaali. Viimeksi mainittu pyrkii omien tavoitteidensa mukaan edistämään ”kansalaisyhteiskunnan laajempaa osallistumista taiteen keinoin”.
Remeren mukaan kannattaa muistaa, että nyky-Latvia käytännössä perustettiin kansallisteatterissa, jota johti latvialainen näyttelijäyhdistys.
”Ytimeltään teatteritaide on mielipiteiden ja politiikan muovaaja.”
Latvian teatterin showcase järjestettiin 5.–9.11. Monia jutussa mainituista näytelmistä esitetään yhä. Englanninkielisen käännöksen saatavuus kannattaa varmistaa etukäteen. Homo Novus -festivaali järjestetään 3.–13.9.2026.
