Syksyn 2024 kiistaton elokuvatapaus, Demi Mooren tähdittämä bodyhorror-kauhuelokuva The Substance on ollut yllätyshitti myös Suomessa.
Leffa kertoo entisestä elokuvatähdestä Elisabeth Sparklesta (Moore), joka saa potkut jumppaohjelmastaan täytettyään 50 vuotta. Masentunut Sparkle sortuu hankkimaan mustan pörssin kautta mystistä lääkettä, joka lupaa käyttäjälleen uuden ja paremman version itsestään. Lääke toimii, ja Elisabeth jakautuu nuoremmaksi ja kauniimmaksi Sueksi (Margaret Qualley).
Lääkkeen käyttöön liittyy sääntö: alkuperäisen ja uuden version täytyy vuorotella elämässä viikko kerrallaan. Yliaika johtaa toisen kehon rappeutumiseen. Viikko nuorena ja kauniina Suena on kuin ekstaasia, mutta Elisabethin oman elämän masentavuus vain korostuu hänen ”omalla” ajallaan. Pian käy selväksi, kuinka vaikeaa on pitää kiinni yhden viikon vuoronvaihdosta.
Elokuvan ohjannut ja kirjoittanut Coralie Fargeat on sanonut, että käsikirjoitus oli yritys käsitellä Fargeatin omia vanhenemiseen liittyviä negatiivisia tunteita.
Tyylilajiltaan The Substance on satu, ja kuten mikä tahansa hyvä satu, se on avoin loputtomille tulkinnoille.
Elisabeth on rakentanut koko elämänsä julkiselle minälleen. Kun tähteys riisutaan, hän joutuu kriisiin. Muuta ”substanssia” hänen elämässään ei ole. Yhdellä tasolla elokuva onkin osuva ja melko suoraviivainen moraalitarina pinnallisen ja ulkonäkökeskeisen kulttuurin vaaroista.
Yhdysvaltalainen historioitsija Christopher Lasch esitti teoksessaan The Culture of Narcissism (1979) viime vuosisadan kapitalistisen hegemonian luoneen narsismista yksilöä laajemman, yhteiskuntaa määrittävän ilmiön.
Lasch kuvasi narsismia Freudin hengessä; suureellisuuden ja sisäisen tyhjyyden tilana, jossa ihminen näkee maailman vain peilinään. Narsismi ilmenee pakonomaisena itsetarkkailuna sekä fantasioina maineesta, vallasta ja kauneudesta. Sen pimeä puoli on tukahdutettu raivo ja kateus.
Elisabeth on narsistisen kulttuurin tuote, uhri ja liittolainen.
The Substancen voima piilee ennen kaikkea sen samaistuttavuudessa. Markkinoidaanhan meille kaikille jatkuvasti mahdollisuuksia luoda parempia versioita itsestämme.
Alustat, kuten Instagram ja TikTok, kannustavat käyttäjiä jakamaan sisältöä, joka korostaa saavutuksia ja ulkonäköä, palkiten niitä, jotka saavat eniten tykkäyksiä ja seuraajia. Menestynyt käyttäjä saavuttaa ihailua ja huomiota, mutta transaktio luo myös riippuvuutta. Algoritmien jakamaan dopamiiniin koukuttuneet kokevat usein ahdistusta ja masennusta, kun he eivät saakaan odottamaansa validointia. Ennen pitkää käyttäjä joutuu myös kysymään; onko lavastetun ja retusoidun somekuvan henkilö lopulta todellinen sinä, vai vain joku toinen, parempi versio sinusta?
Tämän päivän tähteys ei olekaan enää harvainvaltaa, vaan demokratiaa, jossa tuhannet ja taas tuhannet pikku sometähtöset tuikkivat omille erikoisyleisöilleen. Näillä tähdillä, tubettajilla, tiktokkaajilla ja taviksilla, on käytössään manipulaation välineet kuvankäsittelystä plastiikkakirurgiaan, jotka Hollywood loi alun perin ammattilaisille.
Ja samalla kun tähtitehtaan työvälineet on kansallistettu, myös sen toksiset mallit ja tragediat on vapautettu joukkoomme.
Final Girl Studiosin videoessee The Simulacrum of Feminine Performance esittää toisen mielenkiintoisen teorian. Siinä elokuvaa lähestytään filosofi Jean Baudrillardin Simulakrumit ja simulaatio (1981) -teoksen pohjalta.
Baudrillardin työssä simulakrumi liittyy modernin yhteiskunnan kykyyn luoda ja kuluttaa merkityksiä, jotka ovat irtautuneet alkuperäisestä todellisuudesta.
Simulakrumi korvaa todellisuuden sitä esittävällä asialla, se on ”kopio ilman alkuperäistä”.
The Simulacrum of Feminine Performance -esseessä The Substancen simulakrumi on feminiinisyys, jota karvaton, leikelty, meikattu Elisabeth performoi. Hän ei ole luonnollinen 50-vuotias nainen, vaan ”paranneltu” versio todellisuudesta.
Sue on seuraava taso tästä feminiinisen performanssin simulakrumista. Hän on versio alkuperäisestä, mutta meillä on edelleen mahdollisuus havaita myös alkuperäinen malli. Monstro Elisasue, hirviömäinen luonnonoikku, joksi Elisabeth/Sue lopulta degeneroituu, on viimeinen taso simulakrumista. Hän on täydellisesti alkuperäisestä irronnut kopio. Näemme hänessä vielä naisellisuuden symboleja; rintoja ja (vääristyneitä) hymyjä, mutta meille tunnistamattomassa muodossa.
Kun Elisabethin vartalon rappeutuminen vie mahdollisuuden pitää yllä feminiinisyyden performanssia – illuusioita ikuisesta haluttavuudesta – on Elisabeth vihdoin vapaa haluamaan itse. Tämä halu purkautuu raivoisasti, noitamaiseksi muuttuneen Elisabethin kokatessa kaikkea sitä, mitä hän ei ole koskaan aiemmin ”saanut” syödä.
Feminiinisen performanssin ylläpitäminen jää Suen tehtäväksi. Se vaatii häntä olemaan aina haluttava, mutta haluamaan itse mahdollisimman vähän.
Yhdellä tasolla Elisabethin ja Suen dynamiikan voi nähdä toksisena äiti–tytär-suhteena. Kaikkensa antanut äiti kokee näivettyvänsä samaan aikaan, kun epäkiitollinen tytär aloittaa elämäänsä täynnä nuoruuden intoa ja seksuaalista vetovoimaa.
Äidin kateus omaa lastaan kohtaan on yleisesti tunnettu, normaali ilmiö, mutta patologisessa muodossaan tuhoava.
Fiktiossa tätä kateutta on käsitelty muun muassa klassisessa Lumikki-sadussa. Sadun alkuperäinen versio vuodelta 1812 istuu The Substancen käsikirjoitukseen kauniisti. Siinä kuningatar toivoo itselleen tytärtä, kaunotarta jonka ”iho olisi valkea kuin lumi, huulet punaiset kuin veri ja hiukset mustat kuin eebenpuu”. Toiveen toteutuessa äiti kuitenkin muuttuu kateelliseksi ja katkeraksi, tuhoisin seurauksin.
Satujen arkkityypit puhuttelevat kollektiivista piilotajuntaamme. Tuhkimossa kateelliset sisarpuolet leikkaavat varpaansa irti, jotta jalka mahtuisi lasikenkään. Myös The Substancessa liha saa kärsiä.
Elisabethin kokema häpeä siitä, ettei kelpaa lienee universaali tunne, mutta The Substance on resonoinut eritoten naiseksi itsensä kokevien sekä sateenkaariyleisön keskuudessa.
Youtubessa kommentteja on kerännyt erityisesti kaksi kohtausta. Ensimmäisessä Elisabeth valmistautuu treffeille, ja yleisö saa pilkahduksen siitä kuinka vähän hän lopulta pitää itsestään. Demi Mooren raivokkaan turhautunut suoritus peilin edessä on Oscarin arvoista työtä, ja tunnistettava hetki kenelle tahansa, joka on joskus tuntenut itsensä rumaksi.
Kohtaus, jossa ”hirviömäinen” Monstro Elisasue yrittää tälläytyä uudenvuoden juhliin on myös sydäntäsärkevä. Monstro Elisasuen vilpitön yritys kelvata; ainoan hiussuortuvansa kähertäminen, korvakorujen kiinnitys, maskin huulten punaaminen huulipunalla… Kohtauksen epämääräinen toiveikkuus on erityisen murskaavaa, koska se tuntuu perustuvan niin todelliseen tuskaan.
Esimerkiksi monille sukupuolivähemmistöille tämän kaltaisen ”läpi menemisen” (passing) yritys, voi olla lopulta konkreettisesti elämän ja kuoleman kysymys.
Elokuvan asetelma muistuttaa myös psykoterapeutti Alan Downsin velvet rage -teoriasta. Homomiehiä tutkinut Downs loi termin kuvaamaan vihan kokemusta, joka johtuu siitä, että ihminen ei ole kokenut saaneensa autenttista hyväksyntää itselleen. Sen taustalta löytyvät sateenkaarilasten varhaiset kokemukset ympäröivästä maailmasta ja häpeän tunteet, joita lapsi ei osaa käsitellä.
Teorian mukaan validaatio, jota homomies on nauttinut esimerkiksi seuramiehenä tai uraohjuksena, perustuu usein valheelliseen minäkuvaan, jolloin hyväksynnän ja kiitoksen saa osakseen aina joku toinen, ”parempi versio” itsestä. Ajan kuluessa tämä aiheuttaa patoutunutta vihaa, jota Downs kutsuu purppuraksi raivoksi.
Myös Elisabethin kyvyttömyys kohdata itseään muuta kuin Suen edustamana parhaana versionaan nostattaa hänessä raivoa, joka sekä inhimillistää hahmoa että antaa edes jonkinlaista toivoa muutoksesta.
Lopulta Sue jää kuitenkin Elisabethin ainoaksi puoleksi, jonka hän voi itse hyväksyä.
The Substance marssittaa valkokankaalle kauheimmat mielikuvamme vanhenemisesta – roikkuvat rinnat, kellertyneet kynnet, iän täplittämän ryppyisen ihon – ja tuntuu kysyvän meiltä, miksi tämä pelottaa sinua niin paljon?
Elokuvan loppupuolen absurdi ralli, Suen ja Monstro Elisasuen kujanjuoksu, ja sen päättävä verilöyly voivat tuntua ylilyönniltä, mutta kaiken koomisen goren keskellä kirkastuu myös elokuvan viesti: eikö olekin naurettavaa? Hieman niin kuin hengenvaaralliset kauneusleikkaukset tai hermomyrkyn ruiskuttaminen kasvoihisi? Tai silikoni-implantit? The Substance pitää peiliä edessämme armoa antamatta ja kysyy: tätäkö todella haluat?
