Kortit lyödään pöytään jo heti alkuun. Nuori narkomaani Kristina (Fanni Noroila) kertoo, kuinka häneltä seksiä ostamaan tullut mies kyyditsi hänet metsälammen rantaan ja kuristi kuoliaaksi. Kehon irti leikatut osat päätyivät matkalaukkuihin – paitsi pää, joka sai lepopaikan lammen pohjasta.
Näin alkaa ruotsalaisen Sara Stridsbergin kirjoittama ja Helena Kallion suomentama ja ohjaama näytelmä Pyörre. Se perustuu Stridsbergin romaaniin Rakkauden Antarktis (2018, suomennos 2019).
”Kunpa minulla olisi vastaus siihen”, huokaa Stridsberg kysymykseen siitä, miksi nuorten naisten raaka teurastaminen on rikoselokuvien ja -sarjojen toistuva klisee. Koko-teatterin lämpiön sohvalla istuva kirjailija on saapunut Helsinkiin ensi-iltaa varten ja antaa nyt pikatahdilla medioille haastatteluja. Ensi-iltaan on pari tuntia.
”Todellisuudessa väkivalta ei ole niin yleistä. Murhamysteerien ja rikosviihteen tulva luo kuvan pahasta, toivottomasta maailmasta. Mielestäni se tuhoaa ihmisten välisen luottamuksen. On vaarallista, jos alamme pelätä toisiamme.”
Pyörteen tarina ei ole kliseinen, vaan se nimenomaan haastaa kaavaa. Nyt ei etsitä murhaajaa, eikä häntä edes nähdä näyttämöllä. Sen sijaan uhri kertoo omista valinnoistaan, rakkaudesta poikaystäväänsä ja äitiään kohtaan, omasta halustaan käyttää huumeita ja kaipuusta huostaanotettuja lapsiaan kohtaan. Siis kaikesta, mikä johti sinne, minne hänen elämänsä päättyi.
Heräämisen hetki
Stridsbergin kirjoissa liikutaan järjestään rankkojen aiheiden äärellä. Unelmien tiedekunta (2006, suomennos 2016) kertoi faktaa ja fiktiota sekoittaen skitsofreniasta kärsineestä Valerie Solanasista (1936–1988), joka kirjoitti miesvihaa tihkuvan radikaalifeministisen SCUM-manifestin ja yritti ampua Andy Warholin. Niin raskas on rakkaus (2014, suomennos 2016) puolestaan kertoo teinitytöstä, joka yrittää löytää yhteyttä mielisairaalaan joutuneeseen itsetuhoiseen isäänsä.
Synkistä esimerkeistä huolimatta Stridsberg kertoo kirjoittavansa aina hahmoista, jotka yrittävät päästä valoon.
”Antarktiksen ja Pyörteen kohdalla kirjoitin jopa ensimmäistä kertaa onnellisen lopun. Vaikka päähenkilö menettää henkensä, hän näkee tyttärensä Solveigin opettavan yliopistossa tähtitiedettä. Se viittaa suurempaan kuvaan maailmastamme ja ihmiskunnasta. Se on lohduttavaa, koska siinä on kyse siitä, että mitä ikinä elämässä tapahtuukin, se on vain hyvin lyhyt hetki ikuisuudessa.”
Stridsbergille on tärkeää, että kirjailija tutkii erilaisia ihmistyyppejä, jotka elävät elämänsä vaikeimpia hetkiä.
”Hahmoni kamppailevat aika paljon, mutta ihmiset eivät ole pohjimmiltaan niin kovin erilaisia. Luulen, että meidän on Skandinaviassa ehkä nyt herättävä. Olemme mielestäni olleet jonkin aikaa vähän uneliaita, istuneet jähmettyneinä horroksessa kuoleman television ääressä.”
Stridsbergin mukaan hänen piti aikanaan opiskella viisi vuotta lakia ymmärtääkseen, että haluaa kirjoittaa kaunokirjallisuutta.
”Juristin tutkinto on kyllä auttanut minua elämässä, ja voin sen avulla auttaa muitakin. Mutta minulle oikeustieteen kieli ja kirjallisuuden kieli ovat oudon samankaltaisia. Kirjallisuudessa on oltava hyvin tarkka siitä, mitä oikeasti haluaa ilmaista. Vähän samalla tavalla laki voi lähettää yhdellä sanalla ihmisen Ruotsista tai Suomesta pikaisesti takaisin Afganistaniin.”
Toivon teatteria
Koko-teatterin esityksessä ei ole käytännössä ollenkaan lavasteita. Tyhjän salin yhdellä reunalla tosin on koroke, johon sahattu reikä saa esittää Kristinan äidin kylpyammetta. Tämä tuntuu viettävän siellä suurimman osan ajastaan.
Stridsberg kertoo Tukholman Dramaten-teatterin sovituksesta, jossa tapahtumat oli sijoitettu suureen valkoiseen anatomian opetusauditorioon, jossa katsojat saattoivat mieltää itsensä yhtä aikaa lääketieteen opiskelijoiksi ja jonkinlaisen oikeudenkäynnin seuraajiksi. Päähenkilöä esitti 66-vuotias näyttelijä, jonka esittämä hahmo tuntui tarkastelevan elämäänsä ikään kuin olisi vanhentunut vuosikymmeniä vielä kuolemansa jälkeen.
”Bergenin Den Nationale Scene -teatterissa esityksen päähenkilöä esittävä näyttelijä oli raskaana, mikä toi teokseen vielä eksistentiaalista kierrettä”, innostuu Stridsberg.
”Nämä ovat asioita, joita voi tehdä teatterissa toisella tavalla kuin kirjallisuudessa. Näytelmästä rajasin itse pois päähenkilön lapsena kokeman pikkuveljen kuoleman, koska en halunnut, että hänen kohtaloaan selitetään liikaa sillä. Kirjallisuudessa voi olla hienovaraisempi. Näyttämöllä kaikki on suorempaa.”
Teatteri on Stridsbergille tärkeä ilmaisumuoto. Eikä hänelle aina esitystä katsoessaan ole väliä, onko esitys hyvä vai huono.
”Teatteri on paikka, jossa maailman voi pysäyttää hetkeksi. Et voi kurottautua kännykkään. Ja sinun täytyy miettiä asioita. Et voi välttää vastuutasi ihmisenä. Siellä voit nähdä meidät yhdessä, nähdä maailman, nähdä meidät sellaisina kuin olemme pohjimmiltamme.”
Kirjailija kertoo halunneensa tulla Helsingin ensi-iltaan, koska kokee ympäröivän maailman kulkevan nyt pelottavalla tavalla ajassa taaksepäin. Hänen mukaansa juuri nyt tarvitaan välittävää teatteria, joka herättää meitä etsimään tietämme ulos kaikesta kaameudesta.
”En voisi kirjoittaa siten kuin teen ellen uskoisi meihin ja maailmaan. Uskon, että olemme täällä maan päällä syystä, ja syy on se, että pidämme huolta toisistamme. Kirjoitan ihmisistä, jotka tavoittelevat valoa. Kirjoitan toivosta.”
Esitykset Koko-teatterissa 16.4. asti.
