Samppa Batal (s. 1990) halusi alkujaan näyttelijäksi. Koska näyttelijälle ei ollut keikkoja tarjolla, oli kirjoitettava elokuva itse. Käsikirjoitustoveriksi alkoi Krista Hannula, toinen näyttelijäksi haikaileva tekijä.
”Pian tajusimme että emmehän me tunne ketään ohjaajia”, Batal kertoo.
Prosessista syntyi Äpärä (2016). Hannula näytteli, Batal ohjasi.
Äpärä sai vuonna 2016 elokuvateatterilevityksen. Se oli 2010-luvulla iso juttu itsenäiselle eli suurten tuotantoyhtiöiden ulkopuolella tehdylle pienen budjetin elokuvalle. Nyt useita elokuvateatterilevityksen saaneita elokuvia ohjannut Batal myöntää, että esikoisen kohdalla tekemisessä oli nuoruuden uhmaa. Itseoppinut tekijä ei kaivannut tutkintopapereita tekemisen tueksi.
”Me haluttiin vaan tehdä se elokuva eikä mietitty mitään kouluasioita.”
Kun Äpärä oli tulossa elokuvateattereihin, Batal haki kuitenkin opiskelemaan elokuvaohjaamista. Pääsykoehaastattelussa häneltä kysyttiin, miksi hän hakee opiskelemaan, kun elokuvaura näytti jo olevan hyvässä vauhdissa. ”En varsinaisesti itsekään tiedä”, Batal kertoo pienen naurun saattelemana vastanneensa. Nyt hän täsmentää, ettei ole ikinä ollut innokas koulunkävijä. Oppiminen on kiinnostanut pikemminkin konkreettisen tekemisen kautta.
Äpärä sai jakautuneen vastaanoton. Toisilta kriitikoilta tähtiä ropisi neljä, toisilta vain yksi.
”Yksi vuoden parhaista”
Batalille elokuvien tekeminen on kokonaisvaltaista ja käsittää monet elämän osa-alueet. Hän viettää suuren osan ajastaan työnsä parissa ja tienaa elokuva- ja tv-alalta myös elantonsa. Viimeksi hänet nähtiin näyttelijänä Ylen hittisarjassa Queen of Fucking Everything.
Batal kertoo ”hengittävänsä elokuvasta”. Äpärän jälkeen hän on tehnyt kolme lyhytelokuvaa ja kolme pitkää elokuvaa: Äiti (2019), Aikamies (2022) ja Omenavarkaat (2024).
”Monesti kuulee sanottavan, että ihminen ei ole sama kuin työnsä. Samalla kuitenkin työ on se asia, jonka kerromme, kun esittelemme itsemme. Ja työ on myös se asia, mikä meissä kiinnostaa muita: se, mitä kukin tekee – oli se sitten joku työ tai projekti”, Batal sanoo.
”Ei se tyydytä samalla tavalla, jos esittelen itseni esimerkiksi, että ’moi, mä oon Samppa ja rakennan taloa itselleni’”, hän pohtii ja huomauttaa, ettei oikeasti ole rakentamassa taloa.
Mainetta hän on sen sijaan jo rakentanut. Hänen viimeisin teoksensa, marraskuussa ensi-iltansa saanut Omenavarkaat sai varsin lämpimän vastaanoton. Sitä tituleerattiin Helsingin Sanomien arviossa ”yhdeksi vuoden parhaista kotimaisista”. Se on kova kehu ohjaajalle, joka teki elokuvansa ilman Suomen Elokuvasäätiön tukea ja joka on opetellut tarvittavat taidot itse – joskus kantapään kautta.
”Kun teimme Äpärää, uhosin koko työryhmälle, että saadaan tää elokuva teattereihin. Vaikka en edes tiennyt, että on sellainen asia kuin elokuvalevittäjä”, Batal sanoo.
Oikea levittäjä kuitenkin löytyi Black Lion Picturesista. Batal ajattelee levittäjän nähneen nuorissa elokuvantekijöissä suuren tekemisen palon ja sijoittaneen tekijään.
Tuotantotiimin ohjaaja
Batal on tuottanut valtaosan teoksistaan itse ja on konkreettisesti mukana elokuvanteon eri vaiheissa. Vaikka Batal itse ei asiasta mainitse, hänen tiedetään myös kuvanneen Omenavarkaat-elokuvansa.
Elokuvan tekeminen rakentuu kuitenkin yhteisön ja työryhmän varaan, Batal sanoo. Se on käytännössä mahdotonta ilman ammattimaista yhteistyötä. Jokaisessa työvaiheessa on aina mukana useampia ihmisiä, ja esimerkiksi leikkaaminen, värimäärittely ja äänityö ovat nekin lopputuloksen kannalta kriittisiä vaiheita. Keskeisiä tekijöitä ovat tietenkin myös näyttelijät. Jo käsikirjoitusta työstäessään Batal ajattelee usein sitä, kenet haluaa rooleihin.
”Tee se itse -ajatusta tukee hyvässä ja pahassa se, että elokuvat tuntuvat usein henkilöityvän ohjaajaan”, Batal sanoo.
Hän muistuttaa, että elokuva-alalla idea saattaa kuitenkin yhtä hyvin lähteä käsikirjoittajalta ja tuottajalta. Batalkin on kirjoittanut kaksi ensimmäistä elokuvaansa yhdessä Krista Hannulan kanssa. Batalin mielestä ohjaajan tehtävä on kuitenkin pitää huolta siitä, että tuotantotiimin eri osat tekevät samaa elokuvaa. Niin kokonaisuudesta tulee toimiva.
Samalla elokuvien henkilöityminen ohjaajaan on tavallaan ihan ymmärrettävää, Batal sanoo.
”Monesti leffat, jotka osuvat kovimmin katsojaan, ovat sellaisia, joissa ohjaajalla on ollut selkeä visio siitä, mitä halutaan näyttää.”
”Mutta se toimii vähän molempiin suuntiin, toisaalta ohjaajan visio voi myös ärsyttää.”
Ensimmäinen apuraha
Alan sisällä suhtautuminen omaehtoiseen tekemiseen ei ole aina ollut yksin myönteistä. Kaikki elokuva-alan toimijat eivät ottaneet alalle lampsinutta uutta tekijää Batalin mukaan erityisen lämpimästi vastaan. Yhdelle työryhmän jäsenelle ihmeteltiin aikanaan, että luulevatko he tosiaan, että joku haluaisi nähdä heidän elokuvansa.
”Kyllä se vastaanotto oli vähän erikoinen. Kun on sittemmin tutustunut kollegoihin alalla, niin on saanut kuulla, että osan suhtautuminen oli aikanaan vähän sellaista ’mitä tämä on’ -osastoa”, Batal sanoo.
”Toivottavasti ei kuitenkaan koskaan käy niin, että joidenkin taloudellisten syiden takia pelkään tehdä, mitä haluan.”
”Eikä me edes tajuttu, että olisimme tekemässä jotain väärin tai että emme olisi tervetulleita alalle. Ajateltiin lähinnä sitä, että jos me nyt voidaan tehdä elokuva, niin miksi ei tehtäisi.”
Ehkä suomalaista elokuvantekoa vaivaa sääntöuskovaisuus, Batal pohtii. Hän ihmettelee tällaista asennetta ja esimerkiksi sellaisia näkemyksiä, että päästäkseen tekemään pitkää elokuvaa, pitäisi ensin tehdä lyhytelokuvia.
Riippumaton tekijä on viime vuosina lähentynyt virallisia elokuvainstituutioita. Batal haki keväällä 2023 Elokuvasäätiöltä käsikirjoitusapurahaa ja myös sai sen. Apuraha mahdollisti parin kuukauden työskentelyn uuden käsikirjoituksen parissa.
Apurahan saaminen ei ole mitenkään itsestäänselvää, sillä arviointiprosessissa ei Batalin mukaan aina paina pelkästään hakemuksen laatu. Elokuvasäätiö hakee keskenään erilaisia projekteja. Samantyyppisiä elokuvia ei välttämättä ole mahdollista rahoittaa samalla rahoituskierroksella. Ja vaikka tukea sattuu saamaan, se ei pelasta kaupallisuuden paineilta.
”Onhan se monitahoinen juttu. Toisaalta on hyvä, että tehdään elokuvia, joita käydään katsomassa. Se jeesaa muun muassa elokuvateatteriyrittäjiä, jollainhan heidänkin täytyy elää.”
Vaikka Batal ei tahdo tehdä puhtaasti kaupallisia valintoja, myös raha ohjaa tekemistä.
”Kyllä mä olen ihan helvetin paineissa koko ajan. Olisin varmaan tehnyt tosi erilaisia valintoja, jos taloudellisia paineita ei olisi lainkaan.”
”Toivottavasti ei kuitenkaan koskaan käy niin, että joidenkin taloudellisten syiden takia pelkään tehdä, mitä haluan.”
Kohti palkintogaalaa
Jokaisen elokuvan tekoprosessi on Batalilla ollut erilainen. Elokuvan muoto ja ajatus syntyvät käsi kädessä.
Esimerkiksi Omenavarkaiden tapauksessa elokuvan idea syntyi erään railakkaan illan jälkeisenä aamuyönä. Batal lähti itse kotiin, kun viimeiset juhlijat jäivät vielä puistoon istumaan. Silloin heräsi tunne, josta täytyi tehdä elokuva. Tunne oli pystyttävä kommunikoimaan oikein niin tekstin kuin tunnelman tasolla.
”Halusin muistuttaa itseäni ja katsojia sellaisesta tunteesta, että elämä jatkuu.”
Tammikuun lopussa Omenavarkaat sai kuusi Jussi-ehdokkuutta, niiden joukossa parhaan elokuvan, käsikirjoituksen ja ohjauksen ehdokkuudet.
Vaikka Batal on nykyään kriitikoidenkin arvostama elokuvantekijä, ei tunnustus palkintogaaloissa edes ehdokkuuksien muodossa ole itsestäänselvää. Ei se toisaalta ole täysin mahdotontakaan, kuten Omenavarkaat todistaa. Jo Batalin toinen pitkä elokuva Äiti toi ehdokkuuden pääosanäyttelijä Jaana Saariselle.
”Vaikka ei saisi odottaa yhtään mitään, kyllä mä toivon Omenavarkaiden työryhmän jäsenille alan tunnustusta heidän tekemästään työstä. Kerran Jussien esivalintaraadissa työskennelleenä tiedän, että mitä vaan voi tapahtua”, Batal sanoo. Jussi-ehdokkuudet julistettiin vasta haastattelun jälkeen.
Seuraavaksi Batalilla työn alla oleva elokuva Isä ja poika on puolestaan pidemmän ajatusprosessin tulos. Se kertoo henkilökohtaisemmasta teemasta, isättömyyden kokemuksesta.
”Haaveilin lapsena tekeväni elokuvan, jossa minä ja Harrison Ford esitettäisiin isää ja poikaa. Olisimme salaisia agentteja ja kohtaisimme jonkun tehtävän parissa. Tutustuin Omenavarkaiden aikaan näyttelijöihin Mikko ja Akseli Koukiin, jotka ovat siis oikeasti isä ja poika. Tajusin, että jos saan heidät tähän, koko juttu käy järkeen”, Batal sanoo.
Ohjaaja hakee tulevalle elokuvalleen lisärahoitusta, mutta hän ei ole luopumassa riippumattomasta tekemisestä. Haastattelu kääntyy kohti loppua, ja ohjaaja väläyttää suunnitelmiaan tehdä tulevaisuudessa täysin indie-tyyliin elokuvan ”niinkin helposta aiheesta kuin mielenterveysongelmat”. Jotain uhmaa Batalin tekemisessä vaikuttaa edelleen olevan – kriitikoiden tähdistä, Jussi-ehdokkuuksista ja Elokuvasäätiön apurahasta huolimatta.
