Metsätaloudellisessa Aikakauskirjassa iloittiin vuoden 1930 joulukuussa siitä, miten ”suomalaiset metsänhoitomiehet tätä nykyä ovat Hollannin hallituksen suosiossa”. Toimitus esitti kainona haaveenaan, että ”toivottavasti voi Hollannin Intiasta aikaa myöten tulla metsänhoitajiemme kaukainen siirtokunta.” Vuosituhannen lopulla ennustus toteutuikin tavalla, jota kolmekymmentäluvun toimittajat eivät varmasti osanneet uumoillakaan.
Tekstin kimmokkeena toimi kolmen suomalaisen metsänhoitajan palkkaaminen Alankomaiden siirtomaahallinnon palvelukseen Itä-Intiaan eli nykyiseen Indonesiaan vuosina 1930–1931, missä heidät asetettiin toimeen eri puolille Jaavan ja Borneon saaria. Mitä suomalainen metsämies osasi tropiikissa? Avohakkuita tiikkipuupalstoilla ja sademetsien kartoitusta – samaa kuin kotimaassakin, vain erilajisten puiden keskellä.
Saha puhuu universaalia kieltä.
Suomea ja nykyistä Indonesiaa yhdisti silloin ja yhdistää edelleen ainakin yksi asia: pinta-alaan nähden valtavan suuret, kansantaloudelle tärkeät metsävarannot. Molemmat maat löytyvät pääsääntöisesti sellun ja vanerin kaltaisten tuotteiden vientimaiden kärkikymmeniköstä. Ei olekaan yllättävää, että maiden välillä on ollut monenlaisia metsäalaan liittyviä yhteyksiä jo siirtomaakaudesta lähtien.
Suomalaisen metsäosaamisen vienti maailmalle oli alusta alkaen poliittinen projekti. 1920-luvulla sitä puski eteenpäin pääministerinäkin useampaan otteeseen pyörähtänyt professori Aimo K. Cajander, suomalaisten metsätieteiden grand old man ja oman aikansa kansainvälinen tiedejulkkis. Cajander oli myös Hollannin-yhteyksien takana: vuonna 1927 häntä saapui tapaamaan Jaavan metsätieteellisen koeaseman virkailija J.A. Stoutjesdijk ottamaan oppia täällä kehitetyistä metsänhoitomenetelmistä.
Hollantilaisia kiinnosti ennen kaikkea Suomessa vuosina 1921–1924 toteutettu valtakunnallinen metsäarviointi. Massiivisen hankkeen tavoitteena oli inventoida maan puuvarannot ja luoda laskennallinen pohja tulevaisuuden tuotto-odotusten määrittämiselle. Näiden laskelmien pohjalta osattiin sitten julistaa ympäri maailmaa, kuinka täällä kasvoi puuta joka vuosi enemmän kuin sitä metsistä otettiin.
Tätä evankeliumia onkin sitten toistettu näihin päiviin asti. Suomelle luotiin imago kestävän metsätalouden edelläkävijänä, kuitenkin siten että kestävyys määriteltiin kapean taloudellisesti. Monisyisempiä mittareita, kuten luonnon monimuotoisuutta ja lajikatoa, ei ole tahdottu pitää samalla tavalla esillä.
Metsäarvioinnin ideologinen perusta, tavoite rationalisoida ja optimoida metsäteollisuuden pitkän aikavälin tuottopotentiaali, sopi hyvin yhteen Alankomaiden siirtomaahallinnon pyrkimysten kanssa. Metsäalan, kuten minkä tahansa raaka-aineteollisuuden, idea on pohjimmiltaan kolonialistinen: arvon siirtäminen tuolta jostain syrjästä poliittisen ja taloudellisen vallan keskittymiin. Paikallinen väestö ja luontoarvot ovat usein alisteisia tälle päätavoitteelle.
Vastikään itsenäistynyt Suomi paransi metsäviennin avulla mainettaan maailmalla.
Näkyvyys toisella puolen maailmaa oli vastikään itsenäistyneelle nuorelle valtiolle paljon kaivattua hyvää näkyvyyttä. 1920-luvun suomalaiset metsätieteilijät pitivätkin kansainvälisten yhteyksien ylläpitoa poliittisesti tärkeänä, maan itsenäisyyttä tukevana pitkän aikavälin investointina. Samaa hanketta jatkavat nykyään ”vihreän teollisuuden suurvallasta” puhuvat poliitikot tai vaikkapa New York Timesissa itsevarmasti poseeraava, edellisen hallituksen asettamilla ilmastotavoitteilla ylpeilevä Petteri Orpo.
Modernin, globaalisti varteenotettavan kansallisvaltion mielikuvaa markkinoitiin myös kotiyleisölle. Niinpä eräs metsänhoitaja raportoi Borneolta, kuinka sikäläisistä kaupoista ”saa ostaa Fazerin karamellejä!” Maailmalle lähteneet metsänhoitajat saivat runsaasti mediahuomiota: Kotiliesi raportoi ”kodinhoidosta malaijien keskellä”, ruotsinkielinen Astra kyseli yhden lähtijän vaimolta paikallisten palvelijoiden palkoista.
Metsänhoitajat maailmalla pantiin edustamaan modernia, eteenpäin katsovaa Suomea, joka lunasti vaikeiden vuosien jälkeen paikkansa eturivin kansallisvaltiona, voittajien pöydässä. Sama meno jatkui toisen maailmansodan jälkeen, kun suomalaisille metsäasiantuntijoille riitti kysyntää YK:n kehitysaputehtävissä muun muassa Paraguayssa ja Pohjois-Afrikassa. Itsenäiseen, joskin diktatuurin alaiseen, Indonesiaan suomalaiset metsäkonsultit palasivat 1980-luvulla.
Kehitysyhteistyön merkitys maailmanpolitiikan valtarakenteita sekä yhtä aikaa tukevana että kyseenalaistavana ilmiönä on monisyinen. Teknisessä avunannossa, järkevissä puitteissa toteutettuna, ei lähtökohtaisesti ole mitään väärää. Usein sitä on pehmeän vallankäytön instrumenttina kuitenkin vaikea irrottaa globalisaation ja globaalin kapitalismin synkemmistä puolista. Näin myös Indonesiassa.
1990-luvulla suomalaiset metsäyhtiöt kasvoivat kansainvälisiksi yritysjäteiksi. Stora Enso ja UPM-Kymmene löysivät tiensä rikkaiden luonnonvarojen Indonesiaan, missä ne raivasivat metsiä tuottavampien puuplantaasien tieltä yhteistyössä paikallisten firmojen kanssa. Kaukainen siirtokunta, tosiaan! Toiminta aiheutti ymmärrettävästi konflikteja paikallisten yhteisöjen kanssa ja sai osakseen rankkaa kritiikkiä aktivisteilta.
Julkinen kritiikki ajoi molemmat yhtiöt lopulta pois Indonesiasta, mutta UPM:n sellutehdas Uruguayn Fray Bentosissa on herättänyt viime vuosina samanlaista vastustusta. Globalisaation pelisäännöt ovat pysyneet epäreiluina, eivätkä paikalliset voitot useinkaan johda rakenteellisiin muutoksiin suuressa mittakaavassa. Markkinatalous on yhä altis toistamaan uuskolonialistisia asetelmia.
Suomen ja Indonesian metsäsektoreiden pidempi historia siirtomaa-ajoista nykypäivään muistuttaa teknisen asiantuntijuuden ja tieteen rakenteiden vääjäämättömästä poliittisuudesta. Suomalaisten toimijoiden erityisellä metsäosaamisella on ratsastettu moneen maailmankolkkaan: se on ollut osa kansallisvaltion rakennusprojektia ja asemoimista kansainvälisillä areenoilla – pääsylippu parempiin pöytiin.
Viime vuosina kotoperäisestä asiantuntijuudesta on jaksettu muistuttaa puolustelevammin, kun on haluttu torjua YK:n tai EU:n kaltaisilta tahoilta tulevia ilmastotyön ja luonnonsuojelun suuntaviivoja. ”Ei tänne kaivata ulkopuolisia neuvomaan” on ollut yleisenä argumenttina näissä mittelöissä. ”On täällä osattu aina ennenkin.”
Vuosisataisen kansallisen kertomuksen pysyvyyteen on ollut helpottavaa nojata muuttuvassa maailmassa.
Suomessa toki on runsaasti huipputason metsäosaamista. Kuitenkin hallituksen ja liike-elämän edustajien puheissa megafonia tarjotaan pääasiassa metsäyrityksille ja viran puolesta hakkuuintoiselle Metsähallitukselle. Televisiossa metsälannoitusten hyveellisyyttä julistaa entinen keihäänheittäjämestari Tero Pitkämäki. Huomiotta jäävät usein yliopistojen vähemmän kaupallisiin intresseihin hirttäytyneet tutkijat tai valtion oma tutkimusorganisaatio, Luonnonvarakeskus Luke.
Näinä rajun tiedeskeptisyyden värittäminä aikoina on hyvä muistaa, että aito asiantuntemus on syytä ottaa vakavasti. Se ei tarkoita, etteikö vetoomuksia oman osaamisen paremmuuteen saisi ja pitäisi tulkita kriittisesti, niiden poliittisia tai kaupallisia vaikuttimia punniten. Aitoa viisautta on uusista faktoista oppiminen ja muuttuvaan maailmantilanteeseen reagoiminen, ei poteroihin kaivautuminen.
Metsä vastaa, kun sitä kuunnellaan, eikä aina vain huudeta.
Kirjoittaja on Kaakkois-Aasiaan ja kolonialismiin perehtynyt historioitsija, joka valmistelee parhaillaan kirjaa suomalaisen metsänhoidon globaalista tarinasta.
Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
