Mary Ann Hawkins (1919−1993) oli kalifornialainen surffaaja, joka opittiin tuntemaan nimellä ”Queen of the Surf”. Tältä amerikkalaishurjapäältä kuuden helsinkiläismiehen yhtye Mary Ann Hawkins nappasi nimensä.
Vuonna 2015 perustettu instrumentaalibändi tunnettaan energisistä keikoistaan sekä kaurismäkeläisistä musiikkivideoistaan. Yhdysvaltalaiseen surf rockiin pohjaava musiikillinen ilmaisu yhdistyy videoiden suomalaiseen todellisuuteen, jossa käydään totoamassa räntäsateisella raviradalla taikka ajellaan pitsalähetteinä nuhjuisella teollisuusalueella.
”Vaikka aluksi fiilistelimmekin kalifornialaista surf rock -musiikkia, oli selkeää, ettemme halua näyttää siltä. Me asumme täällä Suomessa ja tuomme sen myös esiin. Mielikuva on siis se, että täällä soitetaan surfia pipot päässä”, saksofonisti Niko Wilkinson aloittaa.
Kitaristi Lauri Talja täydentää: ”Musiikkivideoitamme voidaan katsoa ikään kuin saman elokuvaohjaajan erilaisina elokuvina, joissa näyttelevät luottonäyttelijät. Meillä on ollut musiikin rinnalla vahvasti visuaalisuus mukana. Mary Ann Hawkins on paljon muutakin kuin musiikkia. Kyseessä on kokonainen juttu taikka konsepti.”
Wilkinsonin tapauksessa koko surf-genre aukesi aikanaan elokuvan, Quentin Tarantinon Pulp Fictionin, kautta. ”Sen soundtrackillä oli mageita biisejä.”
Yhtyeeseen kuuluvat myös kitaristi Janne Nieminen, rumpali Eemeli Rimpiläinen, basisti Jussi Roine ja saksofonisti Aimo Eräkorpi. Musiikin Mary Ann Hawkins kirjoittaa kollektiivisesti, mutta videoiden käsikirjoituksista vastaavat Talja ja Roine.
”Videoissa ei määritellä mitään tapahtuma-aikaa, niissä on ennemminkin jokin fiilis. Toisaalta emme myöskään peittele sitä, että ne tapahtuvat modernissa ajassa. Vähän samaan tyyliin kuin Aki Kaurismäen elokuvissa voi olla 2020-luku, mutta kuvassa näkyy silti lankapuhelin ja poliisi polttaa tupakkaa sisätiloissa”, Talja kuvailee.
Mary Ann Hawkins on saanut surfin lisäksi paljon vaikutteita elokuvamusiikista.
”Musiikistamme löytyy suora linkki spagettiwesterneihin, joissa on Ennio Morriconen musiikki. Olen kuunnellut ylipäätään paljon leffamusiikkia. Bändimme perusajatus on visuaalisten kokemusten tarjoaminen instrumentaalimusiikin kautta”, Wilkinson sanoo.
Taljan mukaan bändin musiikissa kytkeytyy toisiinsa monta genreä. ”Morriconekin käyttää länkkärimusiikissaan paljon twang-kitaraa. Visuaaliseen puoleen olemme saaneet vaikutteita esimerkiksi Wim Wendersin Paris, Texas -leffasta. Myös Jim Jarmuschin elokuvia on tullut katsottua.”
Vierailevia laulajia
Mary Ann Hawkinsin toinen albumi Helsinki Surf City julkaistaan helmikuussa. Tämän jälkeen bändi nähdään keikoilla ympäri Suomen.
Helsinki Surf City -albumilla Mary Ann Hawkins laajentaa reviiriään ja yllättää. Vaikka albumi lähtee liikkeelle tutulla kitaravetoisella surf rock -jyystöllä, levyn puolivälissä ääneen pääsee kantrirokkari Marko Haavisto, joka laulaa tyylikkään ja häpeilemättömän iskelmällisen kappaleen Yöjuna selvällä suomen kielellä.
Laulubiisejä on levyllä myös muita. Räppäri Stepa tulkitsee hupaisan Beatlesin viisaat sanat, ja kuvataiteilijanakin tunnettu Maria Stereo svengailee biisissä Rock’n’roll sydän. Levyn päättää eeppisen kaihoisa balladi Ison cityn valot, jonka tulkitsee näyttelijä-laulaja Minja Koski.
”Ekan levyn jälkeen oli aika selkeää, että seuraavaksi tehdään laulubiisejä. Meillä oli jo mielessä tietyt laulajatkin, joiden kanssa halusimme tehdä yhteistyötä”, Wilkinson kertoo.
Bändillä oli Wilkinsonin mukaan pöytälaatikossa useita laulubiisejä, joista levylle päätyivät mainitut neljä.
”On ollut alusta asti selvää, ettei meidän tarvitse mennä mihinkään muottiin. Rautalankapiireissä on paljon puritanismia. On tietty laatikko, missä saa olla.”
Talja huomauttaa, että vanhoissa 1960-luvun surf-jutuissakin instrumentaalimusiikkiin on yhdistetty laulubiisejä. ”Onhan Agentseillakin sekä instrumentaali- että laulubiisejä.”
Marko Haaviston laulama Yöjuna on biisi, jonka voisi kuvitella soivan tiuhaan suomalaisilla radiokanavilla. Wilkinsonin mukaan bändi ei kuitenkaan hakenut laskelmoitua radiobiisiä. Laulubiisien myötä levylle on saatu lisää syvyyttä.
”Meidän tyyppistä instrumentaalikamaa jaksaa kuunnella äänitteeltä x määrän verran. Itse olen hakenut aikaa kestäviä biisejä, joiden ääreen voi palata uudelleen”, Niko Wilkinson pohtii.
Instrumentaalikappale Tour de France on silkkaa 1970-luvun discoa, jonka sovituksessa isoon osaan pääsee saksofonin lisäksi trumpetti.
”Se tuo mukaan meksikolaisia mariachi-elementtejä. Jossain vaiheessa mietimme, voiko disco-surfia tehdä. Päädyimme siihen, että totta kai voi”, kertoo Wilkinson.
Mielikuvat kumoon
Rautalankatapahtumista elää vahva mielikuva, jossa oikeaoppista musiikkia kuuntelevat vain rock’n’rollin vannoutuneet kannattajat, joista suurin osa on keski-ikäisiä miehiä. Mary Ann Hawkins haluaa ravistella tätä mielikuvaa.
”Suomalainen vanhempi rock-skene on aika pölyttynyt. Meidän agendallamme on vaihtaa etelävaltioiden liput pride-lippuihin”, sanoo Talja.
”Vaikka olemme instrumentaalibändi, haluamme olla vahvasti yhdenvertaisemman ja oikeudenmukaisemman maailman takana ja tuoda sitä esiin aina, kun mahdollista − oli se sitten vaikka vaan logomme päivittäminen pride-väreihin”, Wilkinson sanoo.
Hänen mukaansa bändi esiintyy monenlaisille yleisöille. ”Meidät on kyllä otettu yllättävän hyvin vastaan konservatiivisimmissakin rockpiireissä”, Wilkinson kertoo.
Mary Ann Hawkins: Helsinki Surf City (Svart Records)
