Laulaja-kosketinsoittaja Tytti Roton ja kosketinsoittaja-kitaristi Ville Valavuon konepopduo Modem laulaa kakkosalbumillaan Interface maailmantuskasta ja vieraantuneisuudesta. Yhtyeen kasarihenkinen syntetisaattoripop soi vahvasti Depeche Moden ja Human Leaguen hengessä. Suomenkieliset lyriikat tuovat duon ilmaisun tähän päivään.
”Me molemmat olemme kuunnelleet paljon kasaripoppia ja synamusaa. Tytti ehkä vielä enemmän kuin minä. Oma taustani on enemmän punkissa ja metallimusiikissa”, kommentoi Ville Valavuo, joka lisää, että Modem on hänen ensimmäinen pop-bändinsä.
”Olen lapsuudesta asti kuunnellut paljon kasaripoppia ja ollut päiväkodista saakka kova Madonna-fani. Aloin soittaa syntikoita melko myöhäisessä vaiheessa”, Tytti Roto jatkaa. Modem perustettiin, kun pariskunta jäi ”koronasulun aikaan himaan jumiin laitteiden kanssa ja aloimme harrastaa synamusan tekemistä”.
Duon jäsenet ovat verhoutuneet mustaan nahkaan ja kätkeneet katseensa aurinkolasien taakse. Modemin videoiden överin coolissa dystooppisessa maailmassa kuulija joutuu pohtimaan, tuleeko hän vedätetyksi. ”Modem ei ole mikään ironinen bändi, vaan tämä on ihan tosissaan tehtyä musiikkia”, Valavuo selventää.
”Olemme törmänneet monta kertaa siihen, että musiikkimme on koettu jonkinlaisena vitsinä. Joidenkin mielestä olemme hauska bändi taikka läppä. Ilmaisumme on överiä, mutta se ei mene kuitenkaan liian pitkälle.”
Valavuon mukaan hienovaraisuus on tarpeen, jotta ”hommasta ei tule vitsiä.”
Roto puolestaan kuvaa duon esiintyvän naamioituneena. ”Meillä on look, joka on aika synkeä. Videoissamme on paljon sarjakuvamaisuutta. Kyse on kuitenkin pohjimmiltaan realismista.”
”Teksteissämme on poikkeuksellisen poliittinen kulma verrattuna moneen muuhun bändiin”, sanoo Valavuo. Biiseissä on käsitelty esimerkiksi rahan valtaa, sortoa, sotaa, feminismiä ja eläinteollisuutta. Wikipediassa bändin tyylilajiksi onkin määritelty post-capitalist synthpop. Muita vastaavia ei netin syövereistä löydy.
Määritelmästä ilahtunut Tytti Roto kertoo, että he eivät ole itse kirjoittaneet sivua. Myös Ville Valavuo yllättyi iloisesti. ”En ole kuullut muista tämän genren edustajista. Helsingissä ja varsinkin Kalliossa noista aiheista puhutaan tosi paljon. En ihmettele, että joku on tuollaisen määritelmän keksinyt.”
Ensimmäisellä levyllä oli paljon kapitalismi- ja kulutuskritiikkiä, toteaa Valavuo. Toisaalta luokittelu itsessään tuntuu turhalta. ”Ärsyttää, että musiikkiin tehdään aina vain uusia alakategorioita ja lokerointi menee liian tarkaksi. Mielestäni musiikkimme on edelleen vain synapoppia.”
Uudellakin levyllä käsitellään ajankohtaisia aiheita, ja niissä on kosolti angstia, joka kumpuaa jokapäiväisistä havainnoista. ”Jos vain pitää silmät auki niin huomaa, että kaikkihan on ihan päin helvettiä tällä hetkellä. Olimme juuri kiertueella Amerikassa. Se oli aika äärimmäinen versio tästä läntisestä maailmasta. Ongelmat ovat koko ajan tässä ympärillämme, ei niitä tarvitse keksiä tai liioitella”, toteaa Valavuo.
Modemin kuudentoista keikan Yhdysvaltojen ja Kanadan kiertue tehtiin syyskuussa. Suomenkieliselle syntetisaattoripopille riittää ystäviä myös Atlantin toisella puolella. ”Kiersimme pienillä klubeilla Clear Channel -nimisen amerikkalaisen bändin kanssa”, kertoo Tytti Roto. ”He soittivat tanssittavaa postpunkkia. Monessa kaupungissa oli heidän yleisöään, mutta me olimme headliner ja kyseessä oli meidän levynjulkaisukiertueemme.”
Yleisö otti Modemin hyvin vastaan. Roto kertoo keikalla tapaamastaan nuoresta naisesta, joka oli juuri ostanut ensimmäisen oman syntetisaattorinsa. ”Hän sanoi, että haluaisi tehdä juuri tuota mitä te teette. Se oli koskettavaa.”
Trumpin hallinnon nurjat puolet eivät jääneet Modemilta huomaamatta. Ville Valavuo toteaa, että vaikka Yhdysvaltojen tilanne näyttää jo Suomesta käsin pahalta, vasta paikan päällä ymmärtää, kuinka paha se oikeasti on.
”Clear Channelin jäsenet tekevät sosiaalityötä Washington D.C.:ssä ja he ovat paljon tekemisessä maahanmuuttajien kanssa. Kerrostalojen pihalla kyttää maahanmuuttovirasto ICEn pakettiauto. Ihmiset eivät voi käydä kaupassa tai viedä lapsiaan kouluun, koska heidät otettaisiin kiinni. He ovat periaatteessa vankina kodeissaan, vaikka osalla näistä ihmisistä on Yhdysvaltojen passi. He vain sattuvat olemaan Trumpin mielestä vääränvärisiä. Siellä on sitten avustustyöntekijöitä, jotka käyvät kaupassa ja vievät lapset kouluun.”
Valavuo kertoo että D.C.:n kaduilla kulki myös kansalliskaartilaisia, mutta he lähinnä keräsivät roskia. ”Se oli outoa.”
Interface-albumin biisissä Pagliacci lauletaan ironian taakse kätkeytymisestä ja itsensä huijaamisesta. ”Tuollaista ironista defensiiviä käytetään todella paljon nykyään keskusteluissa”, kommentoi Valavuo. ”Jengi käyttäytyy asiattomasti tai heittää rasistista läppää, ja se kuitataan vain vitsinä. Ironia on tosi paska tekosyy.”
Albumin päättävässä Kulta-ajassa todetaan nostalgisten lapsuuden aurinkoisten kesien olevan pelkkää harhaa, sillä kulta-aikaa ei oikeasti ollutkaan. Valavuon mielestä kaikki on nykyään nostalgiaa. ”Kaikki tekevät stadionkeikkoja ja comebackeja.”
Tytti Roto tunnistaa nostalgiaa myös nykytaiteessa, kuten musiikissa ja elokuvissa. “Myös politiikassa on vallalla menneen kulta-ajan tavoittelu. Trump tavoittelee tällaista Jenkeissä. Ihmisille pyritään myymään jotain, mitä ei ole ollut oikeasti olemassa, jotain parempaa mennyttä aikaa.”
Valavuo tunnistaa ilmiön jo 1980-luvun Yhdysvalloista. ”Ronald Reaganin kausi oli hyvin samantyyppinen kuin Trumpin kausi. Silloinkin ihmisille myytiin vanhat hyvät ajat -meininkiä. Nykyään sama ilmiö näyttäytyy vielä vähän rumemmassa muodossa.”
