Eräopas, luonto-opas, luonto-ohjaaja, metsävalmentaja. Luontoon liittyviä koulutuksia ja ammatteja on alkanut putkahdella esiin sieltä täältä. Siinä missä suomalaista metsää on perinteisesti hyödynnetty ruoka-aittana sekä teollisuuden ja talouden tarpeisiin, on metsien virkistys- ja hyvinvointikäyttö nykyään yhä näkyvämmin esillä.
Jokaisenoikeuksien turvin metsissä voi puuhata monenmoista, ja suomalainen metsäsuhde kuuluu Unescon yleissopimuksen mukaiseen aineettoman kulttuuriperinnön kansalliseen luetteloon. 2020-lukulaisessa metsäwellness-ajattelussa korostuvat hyvinvointi ja luontoarvot. Yhä harvempi suomalainen omistaa metsää tai on riippuvainen metsästä saatavista tulonlähteistä, mutta metsäluonnon tarjoamat virkistysmahdollisuudet kaikenikäisille trendaavat. Tarjolla on metsäjoogaa, metsäeskareita ja metsämindfullnessia. Entistä useampi on kuullut metsäkylvyistä, ja useassa suomalaiskaupungissa on urbaaneja metsiä.
Metsäinnostus näkyy myös nykyisessä koulutus- ja palvelutarjonnassa.
Metsissä koulutetaan tätä nykyä virkistäytyjiä ja heidän ohjaajiaan. Ovatko ihmiset vieraantuneita metsästä, valveutuneita ympäristöhätätilasta vai kiinnostuneita luonnon hyvinvointivaikutuksista? Mistä metsäaiheisten palvelujen tarjonta kertoo?
Kysytään metsäretkien ohjaajalta.
Digilaitteet vieraannuttavat luonnosta
Sosionomi Irene Peiposelle luontoon ja metsiin kytkeytyvä hyvinvointityö on tuttua. Hän työskentelee tällä hetkellä Joensuussa yhteisöohjaajana koulunuorisotyöhankkeessa.
Peiponen on työskennellyt lähes 20 vuoden ajan erityislasten ja -nuorten parissa sekä haavoittuvassa elämäntilanteessa olevien ja erityistä tukea tarvitsevien parissa. Hän on järjestänyt heille vapaa-ajantoimintaa etenkin luonnossa.
”Luontoon lähtemisen kynnystä tulisi madaltaa. Nykyisellään kynnys on korkealla, ja sen ylittämiseen tarvitaan ohjattuja luontokokemuksia. Erityisesti tärkeää olisi viedä sellaiset ihmiset metsään, jotka eivät sinne syystä tai toisesta itse pääse”, Peiponen sanoo.

Hänen mukaansa kaupungistumisen ja digitalisoitumisen myötä erityisesti lapset ja nuoret ovat alkaneet vieraantua luonnosta. Luontoon voi liittyä erilaisia pelkoja, jotka estävät menemästä metsään. Luonnossa liikkuminen ja metsässä meneminen eivät enää ole automaattisesti sukupolvelta toiselle periytyvää tekemistä.
Nuoret tarvitsevat aikuisten rohkaisevaa esimerkkiä.
Mielipaikka metsässä tuo turvaa
Oman metsäilynsä Irene Peiponen aloitti kahden kuukauden ikäisenä äitinsä kantoliinassa marjastusreissuilla. Lapsuuden hän vietti Pohjois-Karjalan metsissä seikkaillen ja majoja rakentaen. Kesät vietettiin mummolassa Kolin kansallismaisemissa.
”Tykkään retkeillä, mökkeillä, sienestää ja marjastaa yksin ja yhdessä toisten kanssa. Luonnossa oleilu antaa minulle mielenrauhaa, hiljaisuutta ja voimaannuttavaa energiaa. Kahvihetki nuotiolla, pulahdus talvella kylmään veteen, avojaloin kävely metsässä, lepotuokio sammalmättäällä tai tähtitaivaan ihastelu syksyisenä iltana ovat kokemuksia, jotka tuottavat minulle hyvää oloa ja maadoittavat osaksi luontoa.”
Metsässä oleminen on jättänyt Peiposeen pysyvän jäljen.
Hän opiskeli sosionomiksi, ja kun 2020-luvun alkuvuosina tarjoutui mahdollisuus suorittaa luontoaiheinen ohjaajakoulutus, hän tarttui siihen oitis. Koulutukseen sisältyi psykologien kehittämä, tutkittuun tietoon perustuva Luonnosta virtaa -menetelmä, joka sisältää luontoperustaisten harjoitusten ohjaamista asiakkaille luonnossa.
Ekopsykologian ja ympäristöpsykologian teorioihin perustuva menetelmä keskittyy ihmisen ja luonnon välisen vuorovaikutuksen tukemiseen. Luontointervention ohjaajan pitää tietää, mihin käytössä olevat menetelmät perustuvat ja minkälaisia harjoituksia millekin asiakkaalle kannattaa ohjata.
Siihen koulutus antoi hyvät eväät.
Haahuilu on hyvästä
Tutun sanonnan mukaan se vahvistuu, mihin kiinnittää huomiota. Niin voi käydä myös metsien suhteen. Kaupunkilaiset saattavat tarvita ohjausta metsässä olemiseen: heitä pitää kenties opastaa, miten metsässä liikutaan, miten eräruokaa valmistetaan tai miten villiyrttejä kerätään.
Ohjaus auttaa havainnoimaan ympäristöä ja pitämään siitä huolta. Aina ei edes tarvitse tietää, miksi metsään suuntaa.
”Metsään voi ja kannattaakin mennä toisinaan myös ilman varsinaista suorittamista tai tekemistä. Metsässä haahuilu ilman päämäärää, tavoitetta tai tekemistä ja pelkkä luonnon aistiminen, ihastelu ja tarkkaileminen voivat virkistää paremminkin kuin juoksulenkki”, Peiponen muistuttaa.
”Meillä jokaisella olisi hyvä olla oma henkilökohtainen ja merkityksellinen mielipaikkamme metsässä, jossa saa olla rauhassa, ihastella luonnon kauneutta, tuntea surua, lohtua tai vaan hiljentyä omassa rauhassa. Lähellä olevaan mielipaikkaan voi aina palata uudestaan, fyysisesti tai ajatuksissaan.”
Hänen mukaansa kaupunkiympäristössä omaa luontoyhteyttä voi vahvistaa esimerkiksi lähtemällä puistokävelylle ja samalla tietoisesti tarkkailemalla ympäristöä eri aisteja käyttäen.
”Erityisesti elämänhaasteiden ja kriisien kohdatessa hetket luonnossa voivat tarjota turvallisen paikan toipua ja elpyä haastavista kokemuksista. Luontokokemus voi antaa mahdollisuuden päästä lähemmäs omaa sisäistä maailmaa ja käsitellä vaikeitakin tunteita.”
Peiposen mukaan kaikkein parhainta olisi, jos luontokokemuksen voi jakaa toisen ihmisen tai vaikkapa koirakaverin kanssa.
Artikkelin kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
Oikaisu 20.10.2025 klo 13.35: Suomalainen metsäsuhde kuuluu Unescon yleissopimuksen mukaiseen aineettoman kulttuuriperinnön kansalliseen luetteloon, ei Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon, kuten jutussa aiemmin luki.