Beirutin satamassa tapahtui 4. elokuuta 2020 kello 18.07 historian suurin ihmisen aiheuttama räjähdys sitten Hiroshiman ja Nagasakin. Kirjailija-ohjaaja Suleiman Sulayman Al Bassam kertoo tämän saman aikaan, kun hänen takanaan lavalle järjestäytyvät muusikot Abed Kobeissy (busuki, basso) ja Ali Hout (lyömäsoittimet) sekä karismaattinen laulaja-näyttelijä Hala Omran.
Esitys on kuin tummanpuhuva pelkistetty kabaree tai rock-konsertti, jossa musiikin vaativat iskut ja koukuttavat rytminvaihdot kannattelevat näyttämön taakse useammalle kielelle käännettyä runoelmaa. Kaiken yllä suuri kello toistaa koko esityksen ajan räjähdystä edeltävää seitsemää minuuttia. Teoksen aikana selviää, että räjähdys on vertauskuva kaikelle maailmassa nyt muka ilman syyllisiä tapahtuvalle juonittelulle ja poliittiselle väkivallalle.
Tämä on kuwaitilais-libanonilais-syyrialaisen SABAB Theatre Companyn The Mute, jota esitettiin elokuun lopulla Viron Narvassa järjestetyillä Vabaduse–teatterifestivaaleilla.
Seuraavan päivän aamukeskustelussa kirjailija Al Bassam kertoo, että teoksen otsikko on ironinen – näytelmässä ei juuri ole mykkiä hetkiä. Hänen mukaansa maailmassa on enemmän puhetta kuin tekoja, ja tämä koskee erityisesti hänen itsensä edustamaa tiedostavaa taiteilijakuntaa.
Festivaalien perustaja ja pääkuraattori Märt Meos kertoo löytäneensä esityksen osallistuessaan viime vuonna Kairossa järjestetyn kokeellisen teatterin festivaalin juryyn. ”Se on yksi arabimaailman suurimmista teatteritapahtumista. Minulla oli kunnia jakaa naisnäyttelijän pääpalkinto Hala Omranille. Tämä näytelmä palkittiin siellä parhaana.”
Vabadusea on järjestetty kahden vuoden välein vuodesta 2021. Alusta asti se on pyrkinyt tarjoamaan kohtaamispaikan itäisen ja läntisen teatterin tekijöille. Meoksen mukaan tapahtuman budjetti on noin 250 000 euroa, ja sitä tukevat Viron kulttuuriministeriö, eräät rahastot ja säätiöt sekä yksityiset sponsorit.
”Keskitymme entisiin Neuvostoliiton tasavaltoihin ja Itä-Eurooppaan, mutta samalla oikeastaan mihin tahansa, missä on rohkeita teatterintekijöitä, jotka työtä tehdessään vaarantavat vapautensa tai henkensä. Meillä Virossa on mennyt hyvin, mutta muilla ei ole mennyt yhtä hyvin. Haluamme keskustella juuri siitä miksi näin on.”
Pakistanin rajakiistoista Ukrainan sotaan
Voiman kahden päivän vierailuun mahtuu kuusi festivaalien kuudestatoista esityksestä. Niistä ensimmäinen on pakistanilaisen Aamir Nawazin ohjaama tanssi- ja mimiikkaesitys Zero Line, joka käsittelee valtioiden välisissä rajakiistoissa ilmentyvää inhimillistä kärsimystä ja vihanpitoa. Symboliikaltaan hiukan opettavainen esitys saa hurjaa lisävoimaa siitä, että se esitetään julkisessa katutilassa aivan Venäjän puolelle johtavan tullialueen edessä.
Turkkilaisen koreografi-tanssija Gonca Gümüşayakin tiiviissä Liquid Politics -sooloesityksessä olemukseensa jumiutuneen miespoliitikon takin alta paljastuu ensin setelivuoraus, mutta lopulta hänen sisältään kuoriutuu punaiseen mekkoon pukeutunut nainen, joka liihottaa pian teilleen kuin kotelostaan vapautuva perhonen.
Kazakstanilainen Almira Ismailova purkaa luentomuotoisessa The Lost Daughterissa henkilökohtaisiakin traumoja siitä, miten hänen kotimaassaan suhtaudutaan syrjien kansalaisiin, joilla on mongolialaisia ja kiinalaisia juuria. Kirgisialaisten Begimai Raiymbekovan ja Shamil Dyikanbaevin Weightless-esityksessä puolestaan avataan emansipaation hengessä naisen kehoon sikäläisessä yhteiskunnassa ja taiteessa liittyviä tabuja.
Erityisen latautuneita ennakko-odotuksia liittyi virolais-ukrainalaisena yhteistyönä toteutettuun dokumenttiteatteriesitykseen Who Am I?. Merle Karusoon ohjaamassa teoksessa viisi ukrainalaista kertoo oman elämäntarinansa ohella millaisia fyysisiä ja henkisiä vammoja he ovat rintamalla saaneet ja joutuneet todistamaan. Samalla kun esitys ilmentää, miten todistusvoimaista aito kokijuus voi näyttämölle nostettuna olla, sen dramaturgia on rakennettu draamallisten jännitteiden sijaan suoraksi tueksi puolustussodalle.
Esityksen lopussa nousemme kaikki seisomaan kunnioituksesta ukrainalaisten uhrauksille. Tunnelma kiteyttää suomalaiselle katsojalle hyvin, miten Baltiassa Venäjän uhka koetaan vielä paljon konkreettisemmin kuin meillä.
Narvan jakolinja
Narvan 56 000 asukkaasta venäjänkielisiä on yli 90 prosenttia. Virolaisesta näkökulmasta on pulma, että monet heistä saavat suurimman osan tiedostaan venäjänkielisistä lähteistä.
Festivaaleilla esitetty Piret Jaaksin kirjoittama ja Mari-Liis Lillin ohjaama Internal Climate -dokumenttiteatteriteos pöyhii Narvassa sijainneen neuvostoaikaisen salaisen sotilastehtaan historiaa. Festivaalien iltakeskustelussa ohjaaja Lill kertoo esityksessä näkyvän, miten yleisön oletetaan jopa Narvassa olevan pääosin vironkielisiä tai ulkomaalaisia.
Kuraattori Meos kertoo, että festivaalijärjestäjät tunnistavat hyvin kieliasetelman: ”Noin 20 prosenttia festivaalin yleisöstä on paikallisia, ja määrä kasvaa hieman jokaisella festivaalilla. Pääpaino meillä on nuoremmissa katsojissa, sillä venäläisen median vaikutuspiirissä olevien vanhempien asukkaiden toiveissa olisi hyvin erilainen ’kansojen ystävyyden’ festivaali.”
Hänen mukaansa festivaali on olemassaolonsa ajan onnistunut erityisesti siinä, että monet itäiset poliittisen teatterin tekijät ovat nyt paremmin tunnettuja lännessä, että he ovat päässeet tekemään paljon yhteistyötä. Tämän vuoden festivaaleilla näkyy myös se, miten virolainen maailmankuva on muuttunut.
”Ehkä ymmärrämme nyt entistä paremmin, mistä Ukrainan taistelussa on kyse ja mitä se voi lopulta merkitä meille.”
Vabaduse Festival järjestettiin tänä vuonna 15.8.–19.8. Seuraavan kerran tapahtuma järjestetään elokuussa 2027.
