”Taiteeni keskiössä on trauma, joka sijaitsee samanaikaisesti sekä ruumiissani että maassa”, kertoo valokuvataiteilija Lada Suomenrinne.

Maaruumistraumaa, alkuperäiskansalaisuutta ja utopistista tulevaisuutta unenomaisissa valokuvissaan tutkiva Suomenrinne on kotoisin Tenojoen laaksosta. Hän on ottanut suurimman osan kuvistaan välittömässä elinympäristössään: joen rannalla, isovanhempiensa kesäpaikalla tai kotipihallaan.

”Pohdin paljon virtausta ja eteenpäin matkaamista, liikettä yhdessä joen kanssa”, Suomenrinne sanoo.

Teoksissaan hän esiintyy usein utuisena hahmona keskellä maisemaa, jota hallitsevat Saamenmaan näkymät: lumiset lakeudet, karut rinteet, koivikot, pajukot ja virtaava vesi. Ympäristöä hän kuvaa sinisin, mustin ja valkoisin värein ja itseään punaisella.

”Punainen on minulle suojeleva väri. Sitä on käytetty perinteisissä saamelaisissa käsitöissä, ja se suojaa kuvissani maisemaa, toislajisia ja itseäni.”

Pakoon kapitalistisen taidemaailman tempoa

Suomenrinne syntyi Murmanskissa ja kasvoi saamelaiseksi Nuorgamissa äitinsä uuden puolison perheessä. Innostuttuaan taiteesta hän muutti opiskelemaan aluksi Berliiniin ja sitten Espooseen Aalto-yliopistoon.

Valmistuttuaan valokuvataiteen maisteriksi vuonna 2023 Suomenrinne halusi hidastaa elämäänsä ja palata juurilleen Saamenmaalle.

”Koin kapitalistisen taidemaailman liian nopeatempoiseksi ja pinnalliseksi.”

Kotiinpaluuta motivoi myös Suomenrinteen halu olla lähellä luontoa.

”Kuvaaminen oli minulle hankalaa Espoossa ja Berliinissä, sillä en tuntenut paikallista luontoa. Toki olisin voinut tutustua siihen paremmin, mutta sen sijaan huomasin palaavani kerta toisensa jälkeen Saamenmaalle.”

Hän halusi myös osoittaa, että syrjäseudullakin voi harjoittaa taiteilijan ammattia. Nykyään Suomenrinne asuu Jokkmokkin, suomeksi Jokimukan, saamelaiskylässä Ruotsin puolella, mutta viettää paljon aikaa myös Nuorgamissa.

”Muutto takaisin Saamenmaalle oli minulle vallankumouksellinen akti.”

Muukalaisuuden linssi

Kuuluminen ja kuulumattomuus johonkin ovat olleet Suomenrinteelle aina vastausta vaativia kysymyksiä. Hän on käsitellyt taiteessaan muukalaisuutta sekä identiteettiä rakentavana kokemuksena että ihmisyyden kritiikkinä. 

”Kritisoin ihmisen ongelmallista luontosuhdetta valokuvaamalla sekä itseäni että luontoa muukalaisuuden kokemuksen kautta”, hän sanoo. ”Muukalaisuus on tehnyt minusta nöyrän, enkä tunne aina kuuluvani ihmisenä metsään tai luontoon.” 

Hän kokee näyttävänsä kuvissaan usein muukalaiselta.

”Olen pohtinut, sopisinko samaan kuvaan toislajisten kanssa paremmin vaikkapa ketun tai raudun hahmossa. Toisaalta identiteettini on nykyään aika vahva. Tiedän, mihin kuulun ja mihin en.”

Suomenrinteelle valokuvaus on vahvasti ruumiillista toimintaa. Hän työskentelee useimmiten yksin mutta kertoo tuntevansa kuvatessaan vahvaa yhteyttä luontoon. 

”Haluan kunnioittaa toislajisia sellaisina kuin ne ovat”, Suomenrinne sanoo.

Hän pyrkii kasvattamaan tietoisuutta toisenlajisten eläinten olemassaolosta luomalla kuviinsa varsinkin jälkikäsittelyvaiheessa monikerroksellisuutta. Sillä hän osoittaa, että ihmisen kokema todellisuus ei ole ainoa mahdollinen.

”Valokuvaaminen on minulle seremoniallista toimintaa”, Suomenrinne kuvaa työskentelyään.

”Jos kaikki sortuu, perinteinen osaaminen ja yhteistyö luonnon kanssa voivat osoittautua elintärkeiksi.”

Valtarakenteita purkamassa

Kolonialismi on saamelaisille konkreettinen, jokapäiväinen kokemus. Se on vaikeuttanut etenkin perinteisten elinkeinojen harjoittajien, kuten poronhoitajien ja lohen kalastajien, elämää. Kolonialismi on myös pakottanut saamelaisia keksimään uusia tapoja selviytyä.

Suomenrinne on purkanut taiteessaan kolonialistisia rakenteita niin ilmaisun kuin tekniikoidenkin tasolla.

”Olen pohtinut paljon sitä, kuinka katsomme Saamenmaata. Perinteisten Lappi-maisemien, revontulien ja tunturien sijaan olen kuvannut Saamenmaata uusilla tavoilla. Koska valokuvaaminen ei ole saamelaisille perinteinen tapa tehdä taidetta, olen etsinyt keinoja, jotka tekisivät kameran käyttämisestä alkuperäiskansaystävällisempää.”

Eräs keinoista on kysyä kuvattavalta suostumusta kuvaamiseen.

”Maisema on kolonisoitu, ja koen siksi tärkeäksi kysyä maalta lupaa ennen kuin kuvaan sitä. Työskentelyni on hidasta, sillä siihen sisältyy paljon valintoja.”

Suomenrinne pyrkii luomaan taiteessaan turvallisia tiloja, mikä tarkoittaa myös sitä, ettei vallankäyttö läpäise kaikkea. Siksi hän yrittää olla tuomatta teoksissaan liikaa esiin poliittisia asioita.

”Toisaalta alkuperäiskansataustan vuoksi kaikki tekomme ovat poliittisia. Saamelainen taide on poliittista, vaikka taiteilijat eivät tekisi sitä poliittisessa mielessä.”

Maailmanloppu ja utopia

Suomenrinne työstää tällä hetkellä aktivisti-taiteilija Jenni Laitin kanssa Koneen säätiön rahoittamaa monitaiteellista Talvesta talveen -projektia, jota läpäisee tietoisuus katoamisesta, ilmastonmuutoksesta ja maailmanlopusta. Hän pohtii, katoaako Saamenmaan talvi ilmastonmuutoksen myötä ja katoaako samalla hänen saamelaisten esivanhempiensa tietämys luonnosta.

”Omavaraisuus on pohjoisessa osa selviytymistä. Haluaisin oppia tekemään käsitöitä ja keräämään luonnonmateriaaleja. Jos kaikki sortuu, perinteinen osaaminen ja yhteistyö luonnon kanssa voivat osoittautua elintärkeiksi.”

Suomenrinne suree talven katoamista, sillä ikuinen talvi on hänelle turvallinen paikka.

”Saamelaisille ja kaikille alkuperäiskansoille tärkeintä olisi itsemääräämisoikeus omasta maasta sekä se, ettei ympäristössä tapahtuisi radikaaleja muutoksia muiden ihmisten päätösten takia.”

Jos maailmanloppu on täällä, toivoa voisi luoda se, että ihmiset saisivat määritellä itse, millaisessa maailmanlopussa he joutuvat elämään, Suomenrinne pohtii. Hän muotoileekin taiteessaan eräänlaista alkuperäiskansojen futurismia, joka avaa näkymiä tulevaisuuden uudelleenmuotoiluun.

”Haluan näyttää välähdyksiä utooppisesta tulevaisuudesta. Haluan luoda hetkiä, joissa ei ole ilmastonmuutosta ja kolonialismia, vaikka nuo hetket kestäisivätkin vain sen ajan, kun otan valokuvan. Leikkisyys, uteliaisuus ja utopioiden luominen voivat olla yksi keino selviytyä maailmanlopussa.”

Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.