Kuva: Turun museokeskus
Voi minä poloinen emo, voi emo polon-alainen.
Pojan poisti, tappoi tytin, tytin tyrnin kirjavaisen.
Ruutisuu surman sikiö, inehmo iän-ikuinen
lapseni mun manan maille, riisti raukat rinnaltani:
Vaskikupeen, Valkohampaan, kuun hopeaisen kutsujat.
Minne mennyt miesi minun, kussa kultani kulkevi?
Liekö Lemmon liekaan jounnut, satimehen mesoeltu?
Tuolla makaa miesi minun, uros uumaltain kaonnut:
hurme harjan harjaellut, hauli hartian halaisnut.
Lattajalka, tuonenlemu, minkä menit tekemähän?
Lauman lahtasit armahan, parveni paloettelit.
Korvet kalliit kellistelit, honkien hovit hävitit:
kunne mahdat piiloon päästä autioilla asfalteilla.
Nahkakäsi, sodansormi, kalju karvaton epäle,
et sie tieä nimeäni, muista et ilmisanaani:
sanot susi, metsän koira, pannoitettu paskaturkki.
Virkot että hoitaa pitää, hoitaa kantani kauas pois.
Sie se mielit itse olla ukko ylijumala
ylimpänä yksiksesi, yksin luontoa laatia.
Vaan ei toimi elo siten, ei toimi eikä tokene.
Turmiokseks´ tuhon toivot, surut suuret sadattelet,
ruvettelet ruttoloita, vitsauksia vierittelet
tyttärien tienohille, päälle poikien pahusten.
Sit on rauha Tapiolas’, kun vie kuolo kiduttajat.
