Perttu Saksa on tutkinut valokuvataiteessaan pitkäjänteisesti eläinten taloudellista hyväksikäyttöä, ihmisten eläimiin kohdistamaa katsetta, öljyä ja fossiilikapitalismia. Hänen toukokuussa 2025 Tammisaaren Chappe-museossa avautuva uusi näyttelynsä Jussarö – Näkymätön metsä kertoo ulkosaaristossa sijaitsevan Jussarön saaren ainutlaatuisesta luonnosta.
”Noin kolmannes Jussarösta kuuluu Tammisaaren saariston kansallispuistoon”, Saksa kertoo. ”Saaressa on pieni läntti vanhaa metsää, joka on mielestäni Etelä-Suomen hienoin metsä. Olen kutsunut näyttelyä Jussarön metsän muotokuvaksi.”
Metsien lisäksi Saksa kuvaa Jussarön vuonna 1967 suljetun rautakaivoksen vanhoja rakennuksia, joista monet ovat raunioituneita. Metsä on läsnä myös näissä valokuvissa rakennusten seinille lankeavina puiden varjoina ja heijastumina.
”Jussarön luonto muistuttaa rehevyydessään sademetsää”, Saksa sanoo. ”Se on kuusivaltaista, rehevää sekametsää, jossa kasvaa paljon erilaisia sammalia. Puusto on varsin matalaa, koska saari sijaitsee ulkomerellä.”
Jussarössa liikkumista on rajoitettu, ja Saksa kuvasi ja oleskeli metsässä Metsähallituksen erityisluvalla.
Metsä elementtinä on kulkenut aina jollakin tavalla mukana Saksan taiteessa. Hän ei ole kuitenkaan aiemmin keskittynyt kuvaamaan metsiä saati koostanut niitä esittävistä teoksista näyttelyä. Poikkeuksena hän mainitsee vuonna 2018 kuvaamansa Eläimen kuva -dokumenttielokuvan, jota hän luonnehtii ”kokeelliseksi luontokuvaksi”.
”Näkymätön metsä -näyttely tarjosi minulle mahdollisuuden viettää aikaa Jussarössa, sukeltaa metsään ja kuvata sitä rauhassa.”
Ihmisen hyväksikäyttävä ympäristösuhde
Saksa on tutkinut etenkin ihmisen ympäristösuhdetta ja sen epäkohtia. Hän puhuu luontosuhteen sijaan nimenomaan ympäristösuhteesta, sillä luonto-sanan käyttö peittää usein näkyvistä sen, että ihminenkin on osa luontoa.
”Käsittelen mielelläni polarisoivia aiheita. Pidän kysymyksistä, joita on hankala käsitellä tai sanoittaa ja jotka sisältävät jotain keskeneräistä.”
Esimerkkeinä tällaisista aiheista Saksa mainitsee metsätalouden, eläinten oikeudet, lihatalouden ja turkistarhauksen. Taloudellisten ja ekologisten näkökohtien törmääminen luo myös metsäkeskusteluun voimakkaita jakolinjoja.
”Olemme kaikki kuulleet valituksen siitä, pitääkö kaikki metsät suojella ja eikö mikään riitä. Todellisuudessa Suomen vanhoista metsistä on suojeltu vain kolme prosenttia ja Etelä-Suomessa luku on huomattavasti pienempi. Keskustelu metsien suojelusta on aivan absurdia.”
Kansallisessa kertomuksessa suomalaisilla on erityisen läheinen suhde metsään. Käytännössä villi ja koskematon luonto koetaan kuitenkin usein vaivalloisena ympäristönä. Metsiä arvotetaan sen mukaan, kuinka hyvin ne palvelevat ihmisen tarpeita.
”Puupeltokin on tavallaan metsä, mutta luonnontilassa olevat metsät ovat aivan toisenlaisia ympäristöjä. Metsässä liikkuminen voi olla hankalaa ja epämiellyttävää, mikä voi harmittaa monia. Mutta onko ihmisen pakko päästä kulkemaan metsän läpi?”
Ihminen on luonut metsän kuvakseen
Saksa toteaa, että metsiä on käsitelty suomalaisessa taidehistoriassa yhtä rujosti kuin todellisessa maailmassa. Taide on tehnyt metsästä ihmisen omien mielikuvien ja toiveiden näköisen.
”Metsään on liitetty taiteessakin omistajuus. Metsä on tila, jonka läpi kuljetaan ja joka otetaan haltuun. Luontoa ei ole juurikaan kuvattu itsessään arvokkaana.”
Saksa käykin taiteessaan kriittistä keskustelua perinteisen metsäkuvaston kanssa.
”Pyrin kuvaamaan metsää monimuotoisena ja tuntemattomana ympäristönä. Toisaalta haluan asettua kuvan tekijänä osaksi taidehistoriallista jatkumoa ja perinnettä. Taiteen tekeminen on jatkuvaa tasapainottelua.”
Katoava luonto
Työskentely ihmisen ympäristösuhteen epäkohtien parissa – ihmisen vaatteisiin puettujen lemmikkiapinoiden muotokuvien ottaminen, teurastamoilla kuvaaminen tai afrikkalaisen piraattibensiinikojun myynnin seuraaminen – ei ole ollut Saksalle aina miellyttävää vaan pikemminkin vastenmielistä. Näkymätön metsä -näyttelyn töiden kuvaaminen ja Jussarön metsässä oleskelu ovatkin suoneet hänelle uudenlaista rauhaa.
”Mitä enemmän olen kuvannut metsässä, sitä enemmän olen halunnut viettää siellä öitä. En kanna aina edes kameraa mukanani vaan fiilistelen tunnelmia ja palaan myöhemmin samoihin paikkoihin tekemään kuvauksia.”
Suuri osa Suomen rannikon vanhoista metsistä on kaadettu. Harvojen kaatamatta jääneiden vanhojen metsien suojelukriteerit on määritelty niin tiukoiksi, että Saksan mukaan juuri mitkään metsät eivät täytä kriteerejä.
”Vanhojen metsien kaataminen on puhtaasti ideologinen päätös. Metsät ovat pieniä, joten niiden markkina-arvo on vähäinen. Metsätuhoja ja tehometsätaloutta on kuvattu aktiivisesti viimeistään 1970-luvulta alkaen. Voidaan kysyä, mitä hyötyä siitä on ollut? Mitä vaikutusta sillä on ollut suomalaisen metsätalouden toimintaan?”
Saksa toteaa, että jos hän tekisi taidetta vain estääkseen metsätuhoja, hänen tulisi olla kuvaamassa vanhojen metsien lisäksi tehometsätalouden tuhoamia ympäristöjä kuten hakkuuaukeita. Hän lisää tekevänsä taidetta pikemminkin oman kokemuksensa pohjalta. Menetyksen tunto on osa tätä kokemusta. Maailma voisi olla parempi paikka, jos ymmärtäisimme, mitä olemme kadottamassa.
”Japanilainen Jun’ichirō Tanizaki kirjoittaa Varjojen ylistys -teoksessaan valon ja varjon olemuksesta. Hän pohtii, millaisessa valossa olisi hyvä katsoa teeastiaa, teetä ja siitä kohoavaa höyryä. Samaistun voimakkaasti näihin huomioihin vanhoissa metsissä, joita luonnehtii hallitsemattomuus ja näennäinen kaaos. Koen, että metsässä oleskelu tekee minulle yksinkertaisesti hyvää.”
Perttu Saksa: Jussarö – Näkymätön metsä Chappe-museossa, Tammisaaressa 9.5–7.9.2025
Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
