Elokuvaohjaajia koulutetaan Suomessa vain Aalto-yliopistossa, ja linjalle otetaan muutama opiskelija vuosittain. Yleensä elokuvaohjaajaksi valmistuvat tekevät sekä taiteellisen että kirjallisen lopputyön. Taiteellinen työ tarkoittaa maisterielokuvan ohjaamista. Kirjallisessa työssä opiskelijat tutkivat valitsemaansa aihetta. Kirjallinen työ voi liittyä ohjattuun elokuvaan, mutta ei välttämättä.

Jotta lopputyöelokuvaan saisi rahoitusta koululta, täytyy tiettyjen ehtojen täyttyä. Ehtoja ovat esimerkiksi se, että projektia varten täytyy saada koottua työryhmä, jossa on muitakin valmistuvia opiskelijoita eri tehtävissä, kuten kuvaajana ja tuottajana. Ja se, että projekti vaikuttaa kaikin puolin toteuttamiskelpoiselta esimerkiksi työn laajuuden, aikataulun ja budjetin suhteen. 

Maisterielokuvan rahoitus elokuvataiteen laitokselta on noin 10 000–40 000 euroa projektiin kuuluvien opiskelijoiden määrästä ja opiskeluajoista sekä tuotannon laajuudesta ja tuotannollisista seikoista riippuen. Mitä nopeammin opiskelijat valmistuvat, sitä enemmän he voivat saada rahoitusta. Projektin luovuutta ja omaperäisyyttä arvostetaan myös, ja sitä arvioi useampi ihminen laitoksella. 

”Ei ole koskaan ollut sellaista tilannetta, että koulu rahoittaisi kaikkien valmistuvien elokuvat”, kertoo Aalto-yliopistossa elokuvataiteen professorina vuosina 2018–2023 toiminut Saara Saarela, joka oli mukana kehittämässä nykyistä rahoitusmallia. Nyt hän työskentelee elokuvaohjaajana ja toimii SELO ry:n eli Suomen elokuvaohjaajaliiton hallituksen puheenjohtajana. 

Saarelasta järjestelmä on sikäli epätasa-arvoinen, että kaikki kandidaatin tutkintoa opiskelevat pääsevät ohjaamaan oman lyhytelokuvansa osana tutkintoa, mutta maisteriksi opiskelevat – joista osa on suorittanut kanditutkintonsa Aalto-yliopiston ulkopuolella – eivät välttämättä pääsekään. Hänen aikanaan rahoitus myönnettiin noin puolelle elokuvaohjaajalinjalta maisteriksi valmistuvista. 

Elokuvaohjauksen linjalta voi valmistua maisteriksi ohjaamatta elokuvaa.

Osa opiskelijoista käsittelee lopputyössään välityöksi kutsuttua elokuvaansa. Ne ovat joko ulkopuolisella tai yliopistolta saadulla korkeintaan muutaman tuhannen euron budjetilla tehtyjä elokuvia. Välityönkin ohjaaminen edellyttää laitoksen hyväksymää suunnitelmaa, eikä kaikkia suunnitelmia hyväksytä. Elokuvaohjauksen linjalta voi siis valmistua maisteriksi myös ohjaamatta elokuvaa eli pelkällä kirjallisella työllä.

Saarela ja tätä artikkelia varten haastatellut opiskelijat ovat sitä mieltä, että maisterielokuva on tärkeä työuran edistämisessä. Tuotantoyhtiöiden edustajat tulevat katsomaan valmistuvien elokuvia ja saattavat niiden perusteella palkata tekijöitä tuleviin tuotantoihin.

Resurssien rajallisuus tulee vastaan

Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitoksen nykyinen johtaja Anna Heiskanen sanoo, että vuosien 2023–2025 aikana rahoituksen ovat saaneet kaikki ohjeistuksen ehdot täyttäneet elokuvat. 

Moni rahoitusta vaille jäänyt, kuten dokumentaristi Katja Niemi, kertoo kuitenkin täyttäneensä ohjeistuksen. Niemi kokee, ettei hylkäämispäätöstä perusteltu kunnolla. “Mitään kirjallista palautetta tai päätöstä emme saaneet.”

Niemi kuuli hylkäyspäätöksestään toiselta opiskelijalta. “Syyksi oli sanottu se, että olin vaihtanut elokuvan aihetta ensimmäisen ja toisen pitchauksen välissä.” Se oli kerrottu hänelle aiemmin sallituksi.  

Laitoksen johtaja Heiskanen myöntää, että opiskelijat ansaitsisivat enemmän ja useammalta taholta tulevaa palautetta, mutta “henkilökunnan työaikaresurssi on jo nykyiselläänkin venytetty äärimmilleen. Palautteen anto ja vastaanotto ovat vaikeita lajeja, ja pyrimme jatkuvasti parantamaan osaamistamme ja käytäntöjämme. Ohjeistus ja palaute on yritetty tehdä mahdollisimman selkeäksi.”

Laitoksen resurssit ovat täydessä käytössä.

Niemeä harmittaa, ettei päässyt tekemään ja tekemällä oppimaan sitä, mitä eniten kaipasi. “Menin kouluun oppimaan ja juuri saadakseni tehdä elokuvan”, Niemi tuskailee. Hän pohtii nyt, mistä aiheesta tekisi lopputyötään varten välityöelokuvan. Niemi on ohjannut useita lyhytelokuvia ennen opintojaan ja saanut myös yksityistä rahoitusta aiemmille elokuvaprojekteilleen. 

Elokuvataiteen professorina toiminut Saarela myöntää, että se, ettei oppimaansa teoriaa pääse välttämättä harjoittelemaan käytännössä, on tavallaan resurssien tuhlausta. Laitoksen resurssit ovat kuitenkin täydessä käytössä.

Samaa sanoo laitoksen johtaja Heiskanen: “Vaikka rahaa itse projekteihin olisi enemmän, muiden resurssien, kuten studiotilojen, kaluston ja post-yksiköiden, rajallisuus tulee vastaan. Kapasiteetti on mitoitettu vastaamaan vuosikurssien opiskelijamäärää, ja tilat ovat jo nyt osin käytössä vuoroissa.”

Saarela kertoo, että kun maisteriopinnot avattiin vuonna 2018 muillekin kuin samalla laitoksella kanditutkinnon suorittaneille, opiskelijoiden määrä lisääntyi mutta rahoitus ei. Ja kun opiskeluajat vaihtelevat,  joinakin vuosina opiskelijoilla voi olla vaikeuksia saada työryhmää kasaan ja toisina taas resursseja ei riitä kaikille. 

Näin kävi Reiskalle, joka esiintyy tässä jutussa nimimerkillä. Hän ei saanut kootuksi  maisterielokuvasuunnitelman ehdoissa vaadittua työryhmää, jossa olisi ollut riittävästi muita valmistuvia opiskelijoita. Seuraavaksi Reiska suunnitteli välityöelokuvan, mutta senkin tuotannolta koulu eväsi tuotantoluvan, kun ulkopuolinen tuotantoyhtiö vetäytyi hankkeesta viikkoa ennen suunniteltuja kuvauksia. 

“Olisimme voineet kuvata sen silti, vaihdoimme kuvauspaikkoja ja muuta, mutta laitoksen johtaja päätti, ettemme saa tehdä elokuvaa nyt”, hän harmittelee.

Kuvausluvan evännyt Heiskanen ei ota kantaa yksittäistapauksiin, mutta kommentoi yleisellä tasolla, että “työturvallisuusseikat, kuten totetutuskelpoiset kuvausaikataulut ja huolelliset tuotantojen riskiarviot, ovat edellytyksenä tuotantojen etenemisessä kuvauksiin”.

Nopeasti valmistuvista enemmän rahaa 

Lopputyölleen voi saada sitä enemmän rahoitusta, mitä enemmän mukana on vähemmän vuosia yliopistossa kirjoilla olleita opiskelijoita. Opetusministeriö rahoittaa yliopistoa opiskelijoiden valmistumisaikoihin perustuen, ja siksikin opiskelijoiden halutaan valmistuvan nopeasti. 

“Tavoiteajoissa suoritetuista tutkinnoista tulee moninkertainen vastinraha”, Heiskanen tiivistää.

Samalla tuotantolupien rajoittaminen kuitenkin hidastaa valmistumista. Reiska harmittelee opintojen venymistä, kun lopputyötä varten tehdyt suunnitelmat eivät johtaneetkaan elokuvan tekemiseen: “Olen käyttänyt yhteensä yhden lukuvuoden siihen, että yritän päästä tekemään taiteellista MA-lopputyötä”, hän laskee.

Reiskan opinto-oikeus on voimassa kesään, eikä hän ehdi enää esitellä ja saada hyväksytyksi suunnitelmaa eikä tehdä elokuvaa.

Mutta miksi kaikki valmistuvat eivät voi saada saman verran rahoitusta? 

Laitoksen johtaja Anna Heiskanen uskoo, että nykyisessä rahoitusmallissa elokuvantekijöiden omaäänisyys pääsee parhaiten esiin: “Haluamme edistää toimintatapaa, jossa käsikirjoituksen sisältö määrittää tarvittavan rahoituksen ja jossa käsikirjoituksia ei tehtäisi alirahoitettuina. Rahoituksen jakaminen niin, että kaikki toteutettavat elokuvat tehtäisiin samalla tietyllä rahamäärällä, ohjaisi käsikirjoitusten sisältöä jo etukäteen esimerkiksi tiettyyn näyttelijämäärään tai genreen, johon tuo rahamäärä riittäisi.“

Resurssien vähyys ohjaa toisenlaiseen luovuuteen. 

Saarela puolestaan toteaa, että rahoituksen hakemisen opettelu simuloi ammatinharjoittamista, mutta “onhan se opiskelijan näkökulmasta haasteellista, jos jo opiskeluaikana joutuu kilpailemaan”. Hän kuitenkin muistuttaa, että pitchaaminen eli omista ideoistaan kertominen ja niiden markkinointi, yhteistyön tekeminen ja muu projektinhallinta ja suunnittelu ovat erittäin keskeisiä osia elokuvaohjaajan työtä, ja niitä myös harjoitellaan koulutuksen aikana. 

Silti tilanne on epätasa-arvoinen. Ne, jotka pääsevät tekemään elokuvaa kymppitonnien budjetilla, oppivat myös elokuvantekoon liittyvää rahan käyttöä ja budjetin hallintaa toisella tavoin kuin pienemmällä budjetilla tekevät. Resurssien vähyys ohjaa toisenlaiseen luovuuteen. 

”Yliopiston rahoituksen mekanismien ei pitäisi vaikuttaa näin merkittävästi elokuvaohjaajien mahdollisuuksiin valmistua ammattinsa parhaimmistoon”, Saarela lisää.

Reiska muistuttaa, että rahoitus ei automaattisesti tarkoita hyvää elokuvaa tai sen vähyys huonoa. Kännykkäkamerallakin voi kuvata vaikuttavan teoksen. “Kahdella tonnilla voi tehdä hyvän lyhytelokuvan ja 40 tonnilla huonon, mutta raha näkyy silti tuotannon tasossa”, hän tarkentaa.

Hankalan tyypin mainetta varotaan

Moni rahoituksetta jäänyt opiskelija ei halua tulla haastatelluksi aiheesta tai haluaa kertoa kokemuksistaan, mutta ei tulla mainituksi jutussa. Yksi syy tähän on, että he eivät halua tulla tunnistetuiksi ja saada alalla mainetta “hankalana tyyppinä”. 

Reiskakin pelkää, että kokemuksesta kertominen omalla nimellä julkisesti johtaisi huonompaan kohteluun tulevaisuudessa. “En usko, että kukaan tulisi suoraan sanomaan, etten saa puhua, mutta tiedostamatta se voisi vaikuttaa.” Toisaalta hän uskoo, että laitoksen henkilökunta ja opiskelukaverit tunnistavat jo nyt yksityiskohdista, kuka kokemuksistaan kertoo. 

Opinnot aloittaessaan hän oli paljon valmiimpi nostamaan esiin huomaamiaan ongelmia. ”Ajattelin, että mä oon taiteilija: tottakai mun pitää nostaa esiin epäkohtia, jos näen sellaisia.” Nykyisin hän miettii tarkemmin, mistä kannattaa sanoa. 

Elokuva- ja tv-alan ongelmista on kuitenkin alettu puhua laajemmin viime vuosina. 

Työterveyslaitoksen selvityksen mukaan elokuva- ja tv-alalla kärsitään loppuunpalamisen oireista kolminkertaisesti muuhun työikäiseen väestöön verrattuna ja psyykkisistä oireista kärsii kolme neljäsosaa alalla työskentelevistä. Psyykkinen kuormittavuus korreloi vahvasti asemaan työmarkkinoilla: mitä epävarmempi toimeentulo, sitä enemmän koettua stressiä. 

Dokumentaristi Katja Niemi ei ihmettele tutkimuksen tuloksia. “Elokuva-alalla kaikilla työnantajilla ei välttämättä ole riittävästi työnantaja-osaamista.” Niemi myös ymmärtää, että varsinkin pienissä tuotantoyhtiöissä tekijöiden ammatillinen kiinnostus on ollut muualla. 

Töiden loppumisen pelossa ongelmista valittamisen kynnys on korkea.

“Eikä työlainsäädännön tuntemuskaan yksin auta, sillä työehtosopimus määrittää ehtojen minimitason, mikä ei selvästi tutkimustulosten perusteella ole hyvällä tasolla turvatakseen työntekijöiden jaksamista”, Niemi jatkaa. 

Suuri osa alalla eri tehtävissä työskentelevistä toimii freelancereina, ja tekijät valitaan projekteihin aina erikseen. Töiden loppumisen pelossa työn johtamisen ongelmista valittamisen kynnys on korkea. Elokuva- ja tv-alalla ihmiset siirtyvät positiosta toiseen, ja eri työrooleissa vastaan tulleet tekijät ovat mahdollisesti päättämässä tulevien projektien rahoituksesta ja työmahdollisuuksista. 

Ammattilainen joutuu pitämään puolensa, jotta saa lakisääteiset edut kuten tauot ja palkat, mutta samalla tasapainoilemaan, että ei saa sitä monen mainitsemaa liian hankalan mainetta. Näin kertoo moni haastatelluista. Jos työnantajalla ei ole osaamista esimerkiksi työsuojelusta, työn tekemisen lainmukaistenkin edellytysten kuten taukojen vaatiminen voidaan kokea vaikeana.

“Kuvauksissa tehdään käytännössä yli 11-tuntisia päiviä, kun työsopimuksen mukaisen 10 tunnin lisäksi päivään tulee tunnin lounas. Toki joskus tehdään myös ylitöitä tämän päälle. Matkoihinkin menee aikaa. Eihän tämä perheelliselle sovi”, Niemi kertoo. 

Kuvaukset voidaan kuitenkin hoitaa myös toisin.

“Elokuvissa, joissa on lapsinäyttelijöitä, kuvauspäivät ovat lyhyempiä, esimerkiksi kahdeksantuntisia. Tämä todistaa, että myös lyhyemmät työpäivät ovat mahdollisia”, Niemi muistuttaa.

Vaikka pitkien kuvauspäivien vastapainoksi on tasausvapaita, ei se aina riitä. “Ihmisen keho ei toimi niin, ihmisen täytyy palautua joka päivä!”  

Työtaukojen aikana haetaan uusia töitä.

Työterveyslaitoksen tutkimuksessa 70 prosenttia vastanneista, alalla eri tehtävissä toimivista kertoi riittämättömästä palautumisesta. Freelancereilla ei myöskään ole samanlaisia mahdollisuuksia esimerkiksi palkallisten vuosilomien pitämiseen kuin työsuhteessa olevilla. Työtaukojen aikana haetaan uusia töitä. 

Ohjaajan työpäivään voi kuulua vielä monia kuvausaikojen ulkopuolella tehtäviä asioita, kuten seuraavien viikkojen kuvauksien suunnittelua ja myös tuottajan työhön kuuluvaa rahoituksen hankintaa. Toisaalta ohjaajilla tilanne on monia muita alan ammattilaisia parempi. Heillä on projekteissa usein töitä pidemmäksi aikaa ja kuvaukset ovat vain yksi, mahdollisesti hyvinkin pieni osa pitkää prosessia. Työhön voi kuulua myös käsikirjoittamista, rahoituksen hakemista ja monenlaista suunnittelua, jälkitöitä sekä valmiin työn markkinointia.

Reiska jännittää työelämään siirtymistä. Hän kaipaa työkulttuuria, jossa palautumiselle olisi riittävästi aikaa. Hän vertaa alan työkulttuurin ongelmia #metoo-liikkeeseen: “Kaikki jo tiesivät, mistä on kyse, mutta vasta kun riittävän moni sanoi siitä ääneen, asia alettiin ottaa vakavasti.” 

“Kiire tulee siitä, että yritetään tehdä enemmän kuin mihin olisi varaa”, Niemi huomauttaa. 

Rahoituksen ongelmat näkyvät alalla laajasti. Esimerkiksi muutokset suoratoistopalvelujen kilpailutilanteessa ovat johtaneet kierteeseen, jossa ei ole varaa panostaa suomalaisten tv-sarjojen tuotantoihin. Se näkyy lopputulosten laadussa, mikä taas vähentää mahdollisuuksia myydä teoksia laajempaan levitykseen, kirjoittaa Kalle Kinnunen Long Playssa haastateltuaan tv-sarjojen tekijöitä.

Esihenkilötyön osaamista kehitetään

Kaikki ongelmat eivät palaudu rahaan tai työaikoihin. Tilastokeskuksen selvityksen mukaan alalle kaivataan erityisesti projektinhallinnan ja esihenkilötyön osaamista. Kun alalla saa mainetta ja valtaa, ei tarvitse enää samalla tavalla olla hyvä tyyppi tai mukava työkaveri.

Ohjaaja Aku Louhimiehen työtapoja ja hänen näyttelijöille asettamiaan vaatimuksia kritisoitiin 2010-luvun lopulla. Yksityiskohtaiset paljastukset näyttelijöihin kohdistetusta vallankäytöstä, kuten fyysisestä väkivallasta ja jättämisestä metsään yöksi ilman ruokaa ja lämpimiä vaatteita, eivät kuitenkaan keskeyttäneet hänen uraansa. 

Vastaavista henkisen tai fyysisen väkivallan kokemuksista ei ole sittemmin puhuttu julkisuudessa. Aivan kuten seksuaalisesta häirinnästä ennen metoo-liikettä, ongelmista, joista ei uskalleta puhua suoraan, varoitellaan salaa selän takana. 

Kun saa mainetta, ei tarvitse enää olla hyvä tyyppi.

Työterveyslaitoksen tutkimuksessa pidetään tärkeänä kommunikoinnin kehittämistä eri työntekijöiden ja työntekijäryhmien välillä, ja Saarelakin kertoo, että ongelmat tiedostetaan alalla. Aalto-yliopistossa opetetaan nyt ihmisten johtamista ja kestävän ohjaamisen metodeja osana koulutusohjelmaa, ja elokuvaohjaajaliitossa on kehitteillä johtamisen täydennyskoulutusta jo alalla oleville.

Alan nykyisistä pulmista huolimatta Saarela uskoo tulevaisuuteen. “Vaikka kilpailu on koventunut, nyt valmistuvilla ohjaajilla on paljon enemmän mahdollisuuksia kuin mitä oman sukupolveni ohjaajilla oli. Ala on muuttunut koko ajan kansainvälisemmäksi, ja elokuva-ala kiinnostaa koko ajan enemmän myös yksityisiä rahoittajia.”