Imatralainen työläisnainen, leski ja kolmen lapsen äiti Ilma Lindgren ei taipunut vallitsevan talousjärjestelmän tahtoon vuonna 1914.
Hän oli Saimaan saaristossa poimimassa puolukoita ilmeisesti aikeenaan myydä niitä torilla, kun metsän omistaja sattui paikalle. Tämä otti puolukat itselleen vedoten siihen, että ne oli poimittu hänen maillaan.
Lindgren sisuuntui ja vei asian oikeuteen. Hän kävi marjoistaan oikeutta kuusi vuotta ja voitti. Syntyi ennakkotapaus, jonka jälkeen Suomen oikeusjärjestelmässä tunnustettiin kansainvälisesti poikkeuksellinen käytäntö, jokaisenoikeudet. (Ne tunnettiin aiemmin nimellä jokamiehenoikeudet, mutta kuten tarinasta ilmenee, nimi oli vanhentunut jo syntyessään.)
”On radikaali ajatus, että voimme mennä metsään ja poimia syötävää ihan ilmaiseksi maailmassa, jossa pohjavedetkin halutaan yksityisomisteiseksi”, kirjailija ja toimittaja Emma Nikander sanoo nyt, 111 vuotta myöhemmin.
Nikanderista Lindgrenin tapaus on innoittava esimerkki mahdollisuudestamme kuvitella toisin, utopioida.
Hän kirjoittaa Lindgrenistä tietokirjassaan Maailman paras maailma, joka esittelee visioita paremmasta maailmasta.
Unelmoi parempi maailma
On selvää, miksi utopioita tarvitaan. Ilmaston lämpenemisen kriittisenä rajana pidetty 1,5 astetta ylitettiin jo, ympäristöhätätila etenee ja eriarvoistava talousjärjestelmä pitää ihmisiä otteessaan.
Eräs kritiikki, jonka utopioista tai visioista puhuvat aktivistit kuitenkin kohtaavat, on vaatimus kaikenkattavan vaihtoehdon tarjoamisesta.
Jos joku esittää kritiikkiä nykyistä yhteiskuntajärjestystä vastaan, kyynikot vastaavat: miten sen sitten pitäisi tarkalleen olla? Esitä tarkat suunnitelmat ja piirustukset, niin opponoimme ne kuoliaaksi.
Valmiin vaihtoehtoisen maailman vaatiminen on keino vaientaa yhteiskuntakritiikki ja toisinajattelijat.
”Siksi pyrin itsekin kirjassa vain maalailemaan suuntia, en toteamaan, miten asioiden pitäisi olla”, Nikander sanoo. Lisäksi valmiin mallin tarjoileminen on vaarallista, sillä vaarana on yksiäänisyys ja pahimmillaan jopa totalitaristinen henki.
”Haluaisin kannustaa ihmisiä vaalimaan keskeneräisiä unelmia, voisimme kurkottaa toisiamme kohti omien utopioidemme kanssa”, hän sanoo ja toivoo lisää lempeyttä yhteiskuntaan ja ihmisten arkeen.
Länsimainen ihminen on siis ennen kaikkea yksilö, jonka tulee raivata oma paikkansa luonnon hallitsijaksi ötökkäkarkotin kädessään ja selviytyä voittajana.
Menestys vaatii hoivaa
Kirjassaan Nikander esittelee dekoloniaalisia, feministisiä, vammaisia ja ympäristöajattelijoita, jotka ovat jääneet Suomessa vähemmän tunnetuiksi.
Samoin hän analysoi kulttuurisia syitä, joiden vuoksi nykyisin elämme ympäristöhätätilan keskellä.
Miksi filosofisia syitä pitää pohtia? Eikö ympäristöongelmia voisi vain ratkaista teknologialla?
”Juurisyy meidän tämänhetkiselle tilanteellemme on empatian ja hoivan puute, yhteyden puute toisiin ihmisiin tai muuhun luontoon. Ei teknologia ratkaise sellaista.”
Lisäksi huipputeknologiset vekottimetkin tarvitsevat toimiakseen energiaa ja luonnonvaroja, jotka täytyy louhia jostakin.
Länsimaisen ihmisen luontosuhteessa ihminen ja luonto ovat toisistaan erillisiä, Nikander analysoi kirjassaan.
”Ihminen haluaa hallita muuta luontoa. Ja jos se ei voi syystä tai toisesta tehdä niin, se suuttuu ja tuhoaa. Haluaa esimerkiksi tappaa sudet ja käyttää marjametsällä Thermacelliä”, hän kärjistää.
Thermacell on aggressiivinen hyttyskarkotin, joka höyrystää ympäristöön torjunta-ainetta. Se karkoittaa hyttyset tehokkaasti mutta samalla tappaa hyödyllisiä hyönteisiä ja kerryttää myrkkyä esimerkiksi vesistöihin.
Länsimainen ihminen on siis ennen kaikkea yksilö, jonka tulee raivata oma paikkansa luonnon hallitsijaksi ötökkäkarkotin kädessään ja selviytyä voittajana.
Nikander kirjoittaa kirjassaan brittiläisen kulttuuriantropologi Gregory Batesonin ajatuksesta, jonka mukaan länsimaisen luontosuhteen juuret juontavat Charles Darwinin evoluutioteoriaan:
Darwin määritteli lajeja irrallisina elinympäristöstään ja piilotti siten vuorovaikutussuhteet näkymättömiin. Näin piirtyi kuva yksittäisistä lajeista selviytymässä omin avuin, irrallisina elinympäristöstään ja ilman lajienvälistä vuorovaikutusta. Kuulostaako tutulta?
Todellisuudessa lajit ovat riippuvaisia toisistaan ja elinympäristöstään. Myös ihminen tarvitsee toisten ihmisten hoivaa: vastasyntynyt ihminen ei osaa kannatella edes omaa päätään vaan tarvitsee toisten apua selvitäkseen.
Lajitovereidensa lisäksi ihminen on riippuvainen myös muusta luonnosta, mikä usein unohtuu.
Taloudellinen kehitysajattelu ponnistaa samasta ajatusperinteestä. Sen mukaan pääperiaate on, että ”primitiivisten” yhteiskuntien tulee kehittyä moderneiksi kansantalouksiksi.
Dekoloniaaliset ajattelijat kuitenkin kritisoivat maailmanjärjestystä, joka on siirtomaa-ajoista lähtien perustunut siihen, että niin sanottujen ”kehitysmaiden” luonnonvaroja raastetaan ja viedään rikkaisiin maihin, jotka sitten vaurastuvat ja ”kehittyvät”.
Samalla kehittyy ekokatastrofi.
”Hyvin pieni osa ihmisistä pääsee nauttimaan siitä kehityksestä”, Nikander sanoo ja lisää samaan hengenvetoon, ettei ole kehitystä vastaan sinänsä. Utooppinen vaihtoehto voisi esimerkiksi olla dekoloniaalinen huolenpito, joka huomioisi koko luonnon ja ihmisen sen osana.
Dekoloniaaliset ajattelijat pyrkivät palauttamaan yhteiskuntaan alkuperäiskansojen tietoa ja näkemyksiä, joka syrjäytettiin kolonialismin aikana.
Takaisin maalle?
Emma Nikanderin oma luontosuhde niksahti paikoilleen eräiden hiirten ansiosta lähes kymmenen vuotta sitten.
Hän asui kaksi kesää asuntovaunussa mummonsa asumattoman kotitilan pihapiirissä. Viereisessä vanhassa navettarakennuksessa hän lämmitti vettä ja tiskasi astiansa.
Eräänä aamuna kävi ilmi, että hiiret olivat järsineet pesusienen ja hänen vaatteensa täyteen reikiä. Silloin hän ajatteli: ympäristö ei ollut vain häntä varten, hiiret olivat siellä ennen häntä.
35-vuotias Nikander kuuluu milleniaalisukupolveen, joka kaipaa kaupungeista takaisin maalle.
Maaseudun tulevaisuuden, Suomen Kylät ry:n ja MTK:n teettämässä kyselyssä noin miljoona aikuista suomalaista haluaisi muuttaa maaseudulle, jos voisi. Myös maaseutubarometrissa on saatu samansuuntaisia tuloksia.
”Jos kirjastojärjestelmä keksittäisiin nyt, sitä ei varmaankaan sallittaisi.”
”En arvosta maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelua enkä näe sille tarvetta, mutta jostain se tutkimustulos kertoo”, Nikander sanoo.
Hän on kotoisin maalta, mutta asui vuosikymmenen ajan Tampereella, kunnes päätti toteuttaa unelmansa ja osti pienen talon Kuhmoisista. Nyt hän asustaa siellä kilien, koirien, kanojen, lampaiden ja vuohien kanssa. Kumppani asuu talossa osan ajasta.
”Talo ei ole kauhean laitettu, ja sen takia täällä saa toteuttaa ja puuhata ihan sielunsa kyllyydestä, eikä oman tekemisen tarvitse olla viimeisen päälle”, Nikander sanoo ja nauraa päälle.
Hän sanoo silti pyrkivänsä vastustamaan jatkuvan tehokkuuden vaatimusta – joka on sekin kulttuurinen käsitys.
”Tunnistan tämän itsessäni. On hienoa, jos saa paljon aikaan.” Nikander kertoo ihailevansa vammaisaktivistien ajatusta ajan joustavuudesta. Crip time ottaa huomioon vammaisuuden ulottuvuudet, kuten väsymyksen, oireiden leimahduksen ja takaiskut voinnissa. Esimerkiksi matkoihin voi kulua enemmän aikaa kuin vammattomalla. Lempeämpi aikakäsitys tunnistaa sen, että ihminen ei ole joka päivä yhtä toimintakykyinen.
”Aikakäsityksen muutos voisi antaa väljyyttä ja tilaa päivien ja voimavarojen vaihtelulle, jota meillä jokaisella on.”
Linux on utopiaa
Monet aikanaan utopistisina pidetyt tavoitteet ovat toteutuneet.
”Jos kirjastojärjestelmä keksittäisiin nyt, sitä ei varmaankaan sallittaisi. Ettäkö joku voisi saada ilmaiseksi kaiken sen tiedon – sitähän todennäköisesti pidettäisiin vaarallisena”, Emma Nikander sanoo.
Pohjoismainen hyvinvointivaltio on itsessään utopistinen, jopa radikaali valtiomalli.
Myös työväenliikkeen vaatimusta kahdeksan tunnin työpäivästä pidettiin mahdottomana. Nykyisin avoimeen lähdekoodiin perustuvat ohjelmat ja käyttöjärjestelmät, kuten Linux, ovat utopistisia hankkeita, ja Wikipediakin perustuu kollektiiviseen työhön.
”Nekään eivät ole ongelmattomia, mutta ne ovat valonpilkahduksia, jotka osoittavat, että asioita voi tehdä toisin.” Tärkeintä on hivuttaa toisin tekemistä arkeen pikkuhiljaa.
Nikander opponoi ystävälliseen sävyyn Helsingin Sanomissa maaliskuussa kommentoineen kirjailija J. P. Laitisen teesiä, jonka mukaan ihmiset kuvittelevat turhaan, että yksilön ekoteot torjuisivat ilmastohätätilaa. Yksittäisen ihmisen ei kannattaisi keskittyä kierrättämiseen ja kestävään elämään, vaan keskittyä painostamaan hallituksia ja yrityksiä, joilla on avaimet rakenteiden muuttamiseen.
”Nämä ajatukset eivät poissulje toisiaan”, Nikander huomauttaa.
Hän ei usko, että yksilöä pitää syyllistää yhteiskunnallisista ongelmista, jotka ovat talousjärjestelmämme tuotosta, mutta siitä huolimatta pientenkin asioiden tekeminen paremmin on tärkeää.
Yhden ihmisen arki ja ajankäyttö on poliittista.
”Meillä on valtavasti myös sellaisia esimerkkejä, että yksittäinen ihminen on saanut aikaan suuren muutoksen, kun on sisuuntunut – vaikka sitten niistä puolukoista, kuten Ilma Lindgren.”
Artikkelin kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
