Metsä on ollut itselleni aina tärkeä rauhoittumisen paikka. Olen kotoisin Säynätsalosta Keski-Suomesta. Perheeni asui saaressa idyllisessä järvimaisemassa. Soutelin isäni kanssa ja hiihtelin järven jäällä. Kun muutin Helsinkiin, päädyin asumaan Oulunkylään. Kaupunginosaa rakennetaan koko ajan, ja pelkään, etten jonakin päivänä enää näe ikkunastani metsää.
Opiskellessani teatteria muutama vuosi sitten olin ajoittain hyvin stressaantunut ja ahdistunut. Eräänä marraskuisena iltana lähdin lähimetsään. Maassa ei ollut lunta, ja luonto oli kuollut. Minussa heräsi valtava impulssi päästää kaikki ulos, ja aloin huutaa. Se tuntui vapauttavalta.
Koulussa kerroin huutamisesta opettajalleni. Hän innostui, ja kun seuraavan kerran menin metsään, kuvasin huutamisvideon. Näytin sen opettajalleni, ja hän sanoi, että se oli vaikuttavin taideteos, jonka hän oli nähnyt pitkään aikaan. Rohkaistuin kuvaamaan lisää videoita.
Metsähuutamisesta tuli ilmiö. Tein videoita Ice Hole: The Live Art Journal -taideprojektiin ja eri medioihin. Aloin vetää yrityksille työhyvinvointipäiviä, joissa huusimme metsässä.
HUUTAMISESSA EI OLE KYSE pelkästä raivosta, vaan siihen yhdistyy huumoria. Kenties siksi ihmiset ovat kiinnostuneet siitä laajalti. Kerran ollessani pyöräilemässä pysähdyin hetkeksi, ja nuori nainen tuli kysymään minulta, olenko se metsähuutaja. Hän kertoi katsoneensa mielisairaalassa ollessaan ohjelmaa, jossa olin esiintynyt. Hän sanoi, että huutamiseni oli inspiroinut häntä.
Metsähuutaminen kanavoituu hyvin luonnonsuojeluun. Huutamalla on helppo kritisoida avohakkuita ja kaivoshankkeita, jotka erottuvat visuaalisesti maisemasta, kun taas ilmastonmuutos on tuntunut ilmiönä liian abstraktilta, eikä huutaminen sovellu mielestäni yhtä hyvin sen käsittelemiseen.
EN YMMÄRRÄ, MIKSI metsää täytyy hoitaa avohakkuiden kaltaisin rajuin toimin. Kyllähän sen näkee omin silmin, ettei tuollainen toiminta ole luonnollista. En ole metsäalan asiantuntija, mutta pyrin edistämään omalla toiminnallani parempia tapoja hoitaa metsiä.
Viime aikoina olen osallistunut luontodokumentin tekemiseen ja viettänyt kuvausten yhteydessä paljon aikaa metsässä. Surullisinta on, ettei meillä ole enää juurikaan luonnontilaisia metsiä. Emme ole kyenneet hallitsemaan, miten ja mistä metsää kaadetaan. Emme ole kyenneet näkemään luonnonvaraisen metsän arvoa.
Tietoisuus luonnonsuojelusta on alkanut levitä, ja aihetta on käsitelty paljon julkisuudessa. Esimerkiksi Luonnonperintösäätiön toiminta on kasvanut valtavasti. En tiedä, onko käänne parempaan jo tapahtunut vai onko se vasta tapahtumassa, mutta tilanne vaikuttaa ainakin omassa kuplassani toiveikkaalta.
Sielunmetsä-palstalla suomalaiset kertovat metsäsuhteestaan.
Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
