Lokakuussa 1492 Kristoffer Kolumbuksen laivue rantautui vehreälle Karibian saaren rannalle. Tutustuttuaan komppanioineen sen ympäristöön hän kirjoitti:

”Täynnä valtavia, viileitä puita, joita on kunnia katsella”.

”Maisema täynnä palmuja, lehtoja sekä suuria ja upeita mäntyjä, joista on mahdollista rakentaa niin monia laivoja, kun on mahdollista haaveilla”.

Kolumbuksen valloituskomppania oli saapunut Kuubaan, jolle annettiin nimeksi Juana Espanjan monarkian perustaneen kuningasparin tyttären mukaan. Saaresta tuli yksi ensimmäisistä eurooppalaisten kolonisoimista maista Amerikoissa.

Saarta peitti 1500-luvun taitteessa tiheä ja biodiversiteetiltään runsas metsäkasvillisuus. Vuonna 1970 kuubalainen metsätieteilijä Eliseo Matos laski, että ennen espanjalaisten tuloa 90 prosenttia Kuuban pinta-alasta oli metsien peitossa.

Ennen vuotta 1492 Kuuban alkuperäisväestön tainojen tiedetään kaskenneen jonkin verran metsiä viljelymaaksi. Metsien hyödyntäminen oli kuitenkin säilynyt vuosisatoja varsin kohtuullisena.

Vain pari vuosisataa myöhemmin espanjalaiset tuhosivat sekä alkuperäiskansan että saaren puut.

Halvan puun perässä

1500-luvun puolivälissä Euroopan imperialistista valtaa kannatteleva laivateollisuus oli ajautumassa kriisiin. Välimeren luonnostaan harvapuiset metsät oli hakattu vähiin.

Laivojen rakentaminen Euroopassa kävi kalliiksi, eikä puuta riittänyt enää ylläpitämään eurooppalaisten merenkäynnin tarpeita. Jostakin tarvittiin lisää puuta laivojen rakentamiseen.

Espanja päätti ratkaista puukriisin siirtämällä osan laivateollisuudestaan siirtomaansa Kuuban pääkaupunkiin Havannaan. Espanja laskeskeli, että hyödyntämällä saaren runsasta puustoa, se voisi jättää omat metsänsä lepäämään seuraavaksi sadaksi vuodeksi.

Ensimmäinen purjelaiva rakennettiin Kuubassa vuonna 1551. Laivanrakennus puhkesi kuitenkin kunnolla kukoistukseen 1700-luvun puolivälissä, kun Havannaan rakennettiin uusi telakka. Siitä tuli Espanjan tärkein laivanrakennuskeskus, jossa valmistettiin yli kolmasosa sen merivoimien laivastosta.

Havannassa rakennettuja laivoja pidettiin yhtenä sen ajan laadukkaimmista. Saarella kasvava puu oli kestävää ja siitä veistetyt laivat kestivät Euroopassa rakennettuja kaksi kertaa pidempään.

Laivateollisuus vaati kuitenkin runsaasti puuta. Sitä lähetettiin myös Kuubasta Espanjan omille telakoille. Imperiaalista laivastoa alettiin pian kutsua kelluviksi metsiksi, ja sitä se kirjaimellisesti olikin.

Havannan alueen metsät hakattiin 1700-luvun loppuun mennessä lähes kokonaan laivateollisuuden tarpeisiin. Lopulta jopa Espanjan armeijan kenraalit huolestuivat puuttomista kukkuloista, koska ne muodostivat uhkan saaren puolustukselle.

Espanjan imperiumin merivoimien vahvistamista pidettiin kuitenkin ensisijaisena. Merikomentajille annettiin erityisoikeuksia lisätä puiden kaatoa koko saarella. Eniten metsää kaadettiin laivabuumin aikana Kuuban pohjoisella rannikolla. Sieltä puu oli helppo kuljettaa jokia pitkin Havannan satamaan.

Puita nielevä sokeri

Lopulta Kuuban metsienhallinnasta vastaava Espanjan Kuninkaallinen metsäreservi päätti ryhtyä kontrolloimaan metsien kaatoa. Syynä ei kuitenkaan ollut metsien suojelu vaan Karibian saarella leviävä kilpaileva puunnälkäinen liiketoiminta: sokerinviljely.

Sokeria viljeltiin Kuubassa jo kolonisaation alkuajoista lähtien. Todellisen sysäyksen sokeriteollisuus sai kuitenkin 1700-luvun lopulla kahdesta syystä.

Vuonna 1763 Espanja solmi rauhansopimuksen yksitoista kuukautta Kuubaa miehittäneen Britannian kanssa ja uudisti samalla siirtomaahallintojärjestelmäänsä Amerikoissa.

Kolonialistinen hallinto päätti panostaa sokeriruo’on viljelyyn. Sen laskettiin mahdollistavan nopeat tuotot, joilla voitiin ostaa kulutushyödykkeitä, joihin Euroopassa asuvat siirtomaiden asukkaat olivat tottuneet.

Espanja tuki sokerintuotantoa alentamalla sokerin tulleja. Lisäksi se laajensi orjakauppaa eli pakkosiirsi yhä enemmän länsiafrikkalaisia ihmisiä Kuubaan ja pakotti heidät orjatyöhön maan sokeriviljelmille. Tämä mahdollisti sokeriteollisuuden nousun.

Lisäpontta sokeriteollisuus sai Haitissa syttyneestä orjakapinasta vuonna 1791, kun eri Euroopan maiden kolonisoima maa itsenäistyi ensimmäisenä Amerikoissa. Tätä ennen Haiti oli tuottanut 50 prosenttia koko maailman sokerista. Kuuban suotuisa ilmasto sekä runsaat metsät antoivat sille etulyöntiaseman, ja se anasti aseman maailman johtavana sokerintuottajana.

Sokerimyllyjen määrä ja sokerin vienti tuplaantuivat saarella 1700-luvun lopulla. Tämä vaati uuden maa-alan raivaamista sokeriteollisuutta varten.

Ennen vuotta 1792 suurin osa sokerimyllyistä oli rakennettu maille, joista metsät oli jo raivattu laivanrakennusteollisuuden tarpeisiin. Nyt sokerinviljely uhkasi sen etuoikeutta metsien käyttöön.

Laivateollisuuden ja sokerinviljelyn välillä käytiin yksi Kuuban historian suurimmista metsäkonflikteista, kertoo Havannan yliopiston ympäristöhistorian professori Reinaldo Funes.

”Tietyllä tapaa laivasto puolusti kestävämpää ja uusiutuvaa metsien käyttöä. Se piti metsien raivaamisen sokeripelloiksi tuhlailevana”, hän sanoo.

Laivaston estelyistä huolimatta sokeribuumi vei kuitenkin lopulta yliotteen saaren metsistä. Kuubassa noihin aikoihin käynyt saksalainen luonnontieteilijä Alexander von Humboldt kirjoitti havainnoistaan seuraavasti:

”Saarelta ovat kadonneet puut sokeriviljelmien tieltä riisuttujen valtavien maa-alueiden alta. Samalla sokerimyllyt ovat alkaneet janota yhä enemmän polttoainetta”.

Sokeribuumi sinetöi metsäkadon

Vuoden 1815 kuninkaallinen julistus antoi sokerinviljelijöille käytännössä vapaat kädet valloittaa saaren jäljellä olevat metsät. Metsää raivattiin lähes kontrolloimattomasti sokerimyllyjen tieltä, ja vielä enemmän niiden polttopuuksi.

Arviolta lähes 7 000 hehtaaria, eli noin 16 000 jalkapallokentän kokoinen alue metsää kaadettiin vuosittain sokerimyllyjen polttoaineeksi 1700-luvun lopussa. Kovimman sokeribuumin aikana vuosina 1815–1876 määrä moninkertaistui.

Professori Reinaldo Funes kuvailee aikakautta Kuuban metsien tuhon käännekohdaksi. Vuosien 1846 ja 1862 metsää katosi yli kymmenen prosenttia eri puolella saarta. Funesin mukaan sokeribuumia seurannut massiivinen metsäkato oli seurausta maailmantalouden muutoksista.

Euroopan teollisen vallankumouksen tuottama uusi teknologia vietiin kolonisoituihin maihin, joissa se koneellisti ja tehosti sokerinviljelyä. Talouden liberalisointi puolestaan kiihdytti raaka-ainemarkkinoita.

Kuuba saavutti johtavan aseman maailman sokerintuottajana yli vuosisadan ajaksi. Sen hinta saaren luonnolle sekä asukkaille on kuitenkin ollut kallis.

”Sokerinviljely köyhdytti hyvin pian saaren maaperän. Tuotannon keskittyminen sokerinviljelyyn puolestaan johti siihen, että Kuuba on joutunut tuomaan peruselintarvikkeita näihin päiviin asti”, Funes sanoo.

Funesin mukaan saaren metsäkadon viimeisteli sokeriteollisuuden siirtyminen yhdysvaltalaisten sijoittajien käsiin 1890-luvun lopulta lähtien. Sokeribuumi hiipui vasta Kuuban vallankumouksen myötä, jolloin valtio yritti pyristellä irti sokeririippuvuudesta.

Puista paljas saari

Vain puolessatoista vuosisadassa saari hakattiin lähes paljaaksi metsistä. Vuonna 1958 Kuuban metsistä oli jäljellä enää arviolta 8–14 prosenttia alkuperäisestä. Myös sokerimahdista on jäljellä enää vain rauniot.

Kuuban vallankumousajan suurimman tukijan Neuvostoliiton kaaduttua vuonna 1991 saaren maataloustuotanto romahti yli 50 prosentilla. Vuodesta 1962 jatkunut Yhdysvaltojen kauppasaarto on vaikeuttanut sokeriteollisuuden ylläpitoa. Lisäksi maa on itse viime aikoina priorisoinut investointeja maatalouden sijaan turismiin.

Kuuba on pyrkinyt ennallistamaan jonkin verran kadonneita metsiään valtion suojeluohjelmilla. Se on Nepalin lisäksi ainut maa, jossa ei ole tapahtunut uutta metsäkatoa vuoden 2000 jälkeen.

Professori Funes kuitenkin muistuttaa, että historiallinen metsäkato köyhdytti saaren maaperää pysyvästi. Jo 1900-luvulta lähtien havaittiin sen yhteydet voimistuneeseen kuivuuteen.

Tänä päivänä Karibian alue on ilmastonmuutoksen vaikutuksille erityisen altis. Kuubassa se näkyy lisääntyneinä tulvina ja myrskyinä. Tämän vuoden lokakuussa hurrikaani Melissa aiheutti vakavia tuhoja saaren itäosassa.

Viime vuosina globaalin etelän maat ovat vaatineet YK:n ilmastokokouksissa länsimaita vastuuseen aiheuttamastaan ilmastovelasta. Vaatiiko Kuuba metsiensä raivaajia tilille?

”Vastuullisten osoittaminen on hankalaa, sillä metsien tuhoamiseen osallistuivat niin espanjalaiset, Kuuban eliitti, Yhdysvallat kuin monikansalliset yhtiöt”, Funes sanoo.

”Espanjalaiset eivät vieläkään myönnä hyötyneensä orjakaupasta, joten metsien riiston kanssa on entistä hankalampaa”.

Jutussa käytettyjä lähteitä: From rainforest to cane field in Cuba (2008): Reinaldo Monzote Funes, Karibian historia (2017): Pekka Valtonen, The Spanish seaborne empire (1979): J.H. Parry sekä Cuban land use and conservation, from rainforests to coral reefs. Bulletin of Marine Science (2018): Galford, G., Fernandez, M., Joe, R., Monasterolo, I., Ahamed, S., Fiske, G., Kaufman, L., & Gonzalez-Diaz, P.

Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.