Olen käynyt vain kerran meksikolaisessa metsässä. Asuin silloin maan ylikansoitetussa pääkaupungissa. Kävimme kävelyllä Paso de Cortésin vuoristosolassa ystävieni kanssa. Neljän hengen joukolla vaeltelimme tuntikausia meksikonpihtojen (Abies religiosa) siimeksessä ja otimme ikimuistoisia valokuvia, mutta tunnelma meni pilalle, kun jänis jäi auton alle paluumatkalla. En ole käynyt metsässä enää sen jälkeen, ja harvoin olen ajatellut sitä muutoin kuin kirjallisena symbolina.
Aikaisemmin metsä oli minulle pikemminkin Danten synkkä metsämaa, lankeemuksen elegantti ruumiillistuma. Se on Jumalaisen näytelmän epätäydellinen lähtöpiste, josta pitää etsiytyä ulos pelastaakseen kehonsa ja sielunsa. Dante luonnehtii sitä myös välitilaksi, johon joudutaan, kun poiketaan oikealta (henkiseltä) polulta perikatoa kohti. Joka tapauksessa metsä ei ole firenzeläisen runoilijan kuvastossa mukava paikka lomailla, loikoilla ja kalastella.
Valehtelisin jos sanoisin, että muutettuani Suomeen minusta olisi tullut innokas luonnossa kulkija, vaikka toki täällä olen viettänyt enemmän aikaa ulkona kuin koskaan aiemmin ja oppinut nauttimaan kävelyistä kylmissä öissä. Mutta isoin muutos tavassani suhtautua metsään ja ylipäätään luontoon tapahtui, kun luin Seitsemän veljestä. Jos kirjallisuuden tehtävä on avata lukijalle uusia maailmankatsomuksia, en liioittele sanoessani, että mikään muu kirja ei ole kohdallani suoriutunut tuosta tehtävästä yhtä hyvin kuin Seitsemän veljestä.
En väitä, että Aleksis Kiven romaani olisi maailman paras kirja, ei edes makuuni sopivin. Tarkoitan pikemminkin sitä, että lukemalla toisia länsimaalaisia kirjailijoita kuten Dantea, John Miltonia tai Paul Celania maailmankatsomukseni kyllä terävöityi, mutta myötäillen entuudestaan omaksumiani ajatusmalleja, erityisesti mitä tulee ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. Kiven romaanin arvomaailma on kuitenkin vastakkainen kuin mihin vaistoni ja kasvatukseni ohjaavat.
Maailman toisella puolella, kolmekymmentä vuotta ennen Seitsemän veljeksen ilmestymistä, argentiinalainen kirjailija Domingo Faustino Sarmiento (1811–1888) kirjoitti diagnoosinsa oman kansansa esteistä matkalla sivistykseen: Facundo o Civilización y barbarie en las pampas argentinas ( 1845, vapaasti suomennettuna Facundo – tai sivistys ja barbaria Argentiinan pampalla. Teosta ei ole suomennettu.
Facundo ei ole fiktiota, vaan sotaherra Juan Facundo Quirogan (1788–1835) elämäkerta, jonka Sarmiento 1800-luvun positivismille tyypillisillä havainnoinnin ja mittaamisen keinoilla kehystää historiallisesti ja psykologisesti. Sarmienton polttava kysymys on: miksi eurooppalaislähtöinen Argentiinan kansa, joka asuu niin hedelmällisellä maaperällä, lankeaa veriseen diktatuuriin heti itsenäistyttyään? Sarmienton mukaan kyseessä on ”taistelu [sivistyksen] viimeisimpien edistysaskeleiden ja villin elämän välillä, väkirikkaiden kaupunkien ja synkkien metsien välillä”.
Sarmienton mietinnöissä metsä ei tarkoita ”puiden muodostamaa kasviyhdyskuntaa” vaan samaa asiaa kuin Dantessa (ja länsimaisessa symboliikassa ylipäätään). Teoksessaan Diccionario de símbolos (1958) espanjalainen hermeneutikko Juan Eduardo Cirlot väittää, että metsä symboloi alitajunnan vaarallista puolta: sen saalistavaa ja järkeä sumuttavaa luonnetta. Kaupungin, kodin ja maatilan vastakohtana metsä edustaa kaikenlaisia vaaroja, piruja ja sairauksia. Itse asiassa Argentiinassa ei edes ole kovin paljon metsää, vaan pikemminkin pampaa eli aroaluetta, jonka tyypillisintä kasvillisuutta ovat pensaat ja ruohikot.
Sarmienton mielestä Argentiinan kansan taantumuksellisuus johtuu tekijöistä, joita kaikkialla muualla kadehdittaisiin rikkauden lähteinä ja edistyksen mahdollistajina (erityisesti 1800-luvun laajentuvien keisarikuntien Euroopassa).
Argentiinan ensimmäinen ongelma on tila, maan valtava pinta-ala. Sarmiento kirjoittaa: ”tasavaltaamme vaivaava vitsaus on sen laajuus: autiomaa ympäröi sitä joka puolelta ja tunkeutuu sen sisimpään […] äärettömyys kaikkialla: ääretön tasanko, äärettömät metsät, äärettömät joet […]”
Tähän saakka Sarmienton kuvaus ei paljon eroa Jukolan poikien tilanteesta. Aleksis Kivi kirjoittaa, että heidän isänsä ”otti vastaan osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa enemmän kuin toiset naapurinsa.” Näin ollen sekä Sarmienton gaucho eli pampan asukas että Jukolan pojat pystyivät asumaan kaukana naapureista ja elämään omilla ehdoillaan.
Maaperän hedelmällisyys muuttuu tietynasteiseksi vauraudeksi mutta ei kehitykseksi. Viime kädessä se toimii kehityksen esteenä. Argentiinalaisella maaseudulla karjan ”luonnollinen lisääntyminen muodostaa ja kasvattaa [omistajan] omaisuutta rajattomasti; ihmisen käsi on tarpeeton”.
Ongelma ei ole ainoastaan se, että elämä olisi liian helppoa.
Töiden jälkeen jäljelle jääviä voimia ei kohdisteta mihinkään merkityksellisempään tavoitteeseen. Sarmienton käsityksessä silkka perheen hoitaminen ja uskonto (jotka ovat ainoita sivistyksen hiveniä pampalla) kuuluvat alemmalle kehitysasteelle, jota hän kutsuu barbariaksi, vaikka sopivampi nimike olisi ehkä keskiaikainen agraariyhteiskunta. Joka tapauksessa tämä kuvio ei kelpaa modernin kansan päämääräksi. Tässä ei ole kyse vain erään kirjailijan elämäntapapreferensseistä, sillä tämä epämääräinen, puolinainen kehitysaste johtaa autoritarismiin ja itsetuhoon laajemmalla poliittisella tasolla.
Jukolan pojat antavan talon mennä rappiolle ”sillä olivatpa he perineet isältänsä saman voimallisen innon metsä-otusten pyyntöön”. Romaanin alussa pyynti ei ole veljeksille varsinainen elinkeino, vaan huvitus samalla lailla kuin kiekonlyöminen ja munien varastaminen naapureiden kananpesistä. Sarmienton gauchon tavoin Jukolan pojat elävät näennäisen juurevaa elämää, jossa välttämättömät tarpeet on tyydytetty. Omavaraisessa eristäytyneisyydessään pampan asukkaiden ja Kiven poikien ei tarvitse täyttää kenenkään muun odotuksia kuin omiaan. Vaatetus, pöytätavat ja kanssakäymisen tavat eivät kehity. He eivät opi lukemaan eikä edes omaan uskontoon tutustuta kunnollisesti.
Kyseisen elämäntavan riittämättömyys ilmenee sosiaalisen kanssakäymisen vaikeuksina. Gauchot ja Jukolan veljekset joutuvat riippuvaisiksi virkavallan edustajista. Vertaisten välillä ainoa tapa vahvistaa omaa arvoansa on fyysisten voimien mittelö. Ei ole ihme, että Männistön Venla antaa rukkaset kuudelle veljekselle. Vaikka Sarmiento ei käsittele pampan kosintatapoja, oletan, että jukolalaisten asemassa oleva gaucho ei onnistuisi sen paremmin.
Jukolan pojat turvautuvat Impivaaraan paetessaan rovastin rangaistusta. Kaukana synnyinsijoistaan ja sivistyksestä veljekset jatkavat hurjasteluaan ja joutuvat moniin hengenvaarallisiin vaikeuksiin. Heidän mutkikas tiensä ei johda lopulliseen lankeemukseen, vaan kääntyy pikkuhiljaa rakentavampaan suuntaan. Velkaannuttuaan heidän täytyy oppia viljelemään: ”Vaikeaksi tuntui heille alussa tämä raatamisen järjestys; mutta, pakoittaen luontoansa, taisivat he viimein täyttää kaikki arkiopäivät aamusta iltaan.” Vastoinkäymisten kautta heidän tietotaitonsa kasvaa, ja heidän todellisuudentajunsa hioutuu: ”[…] onpa, luulen minä, maailma meille niin kuin maailmalle me”. Lopulta luonto kasvattaa heistä yhteiskuntakelpoisia miehiä. Tähän muutokseen ei tarvita kirjailijan moralisointia, vaan se kehkeytyy hahmojen itsesuojeluvaiston ja uhkaavan ympäristön vuorovaikutuksesta. Toisin sanoin luonto kasvattaa heistä yhteiskuntakelpoisia miehiä.
Argentiinan aroalueella ei tapahdu samaa käännettä. Pitkässä sisällissodassa valtaan noussut gaucho kitkee kehityksen ensimmäiset versot. Sotaherra Facundo Quiroga ja sen jälkeen diktaattori Juan Manuel Rosas, molemmat gauchon ruumiillistumia, ovat kyvyttömiä ymmärtämään mitään muuta elinkeinoa kuin maataloutta, joten he tuhoavat orastavan silkki-, tekstiili- ja aseteollisuuden.
Kiven ja Sarmienton ajan jälkeen, hurjan 1900-luvun aikana, asiaintila muuttui kyllä, mutta kuinka paljon oikeasti? Vaikka suuren maaltamuuton jälkeen populaarikulttuuri ja jopa romaanikirjallisuus tulvi maalaisnostalgiaa (esimerkiksi Tapio Rautavaaran musiikissa ja Veikko Huovisen kirjoissa), suomenkielinen runous meni omia teitään. Kriitikko Kai Laitisen mukaan 1960-luvun osallistuvan runouden sukupolven aikana kaupunkiympäristöön liittyvä kuvasto tuli ”entisen luonnon kuvaston tilalle tai ainakin rinnalle” (Suomen kirjallisuuden historia, 1981). Runoilija Maila Pylkkönen kiteyttää siirtymää nimettömässä runossaan: ”Kuvittelen että olisin metsässä, / en ole siellä nyt, mutta kuvittelen” (Marjamiesnaisen muistiinpanoja, 1975). Metsä alkaa toimia kaupungin menojen jatkeena. Siellä ihminen voi elää luopumatta mukavuuksista, menettämättä yhteyttä globaaliin maailmaan: ”Sanomalehti tuli naisen luokse syrjäisessä mökissä / metsässä, järven rannalla” (Pauliina Haasjoki, Planeetta, 2016).
Latinalaisamerikkalaisessa kirjallisuudessa metsä (jopa sademetsä, ja miksei koko kaupunkien ulkopuolella oleva maailma) on edelleen laajalti symbolinen paikka. Brasilialainen runoilija Ferreira Gullar sanoo runossaan Bicho urbano (vapaasti suomennettuna Kaupunkiötökkä), ettei hän haluaisi muuttaa landelle, eikä hän sietäisi elämää edes keskikokoisessa kaupungissa: ”Luonto pelottaa minua / kolkkoine tiheikköineen, vesineen, / lintuineen, jotka ovat kuin aavistuksia” (vapaa suomennos teoksesta Na vertigem do dia, 1980).
Tämä vastahakoisuus luontoa kohtaan selittynee latinalaisamerikkalaisten valtioiden kyvyttömyydestä valvoa oikeusvaltioperiaatetta kaupunkien ulkopuolella. Minäkin muistan vitsailleeni tuolla viidentoista vuoden takaisella kävelyllä Paso de Cortésin vuoristosolassa, että olisi parempi kohdata leopardi kuin joukko ryöstäjiä.
Mutta sama vastahakoisuus pysyy syvällä myös runoilijoissa, jotka ovat muuttaneet eurooppalaisten metsien läheisyyteen. Kahdenkymmenen vuoden ajan Suomessa asunut perulainen runoilija Roxana Crisólogo kirjoitti näin runossaan Matka: ”metsä on ja pysyy minulle mysteerinä / joskus kuvittelen itseni poimimassa sieniä sadetta janoavassa / koivumeressä […] / mutta kaikki tämä on pelkkää tarua […] / vastarintani muurit kohosivat kaupunkiin” (Kauneus, la belleza, 2021; suomentanut Emmi Ketonen).
Oma vastarintani asuu kyllä pääosin kaupungissa, mutta näin meidän kesken tunnustan, että metsä on alkanut kuiskata minulle tarinoita, joita asfaltti ei voisi koskaan mielessäni synnyttää. Minulle on kehkeytynyt hämärä mielihalu yöpyä metsässä, kenties joskus eksyäkin sinne. Ja syödä siellä jäkälää ja tapella ilveksen kanssa. Tietysti sanomalehti kainalossani.
Kirjoittaja on runoilija ja kääntäjä.
Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen Säätiön Metsän puolella -apurahalla.
