Ville Suhonen, uusin elokuvasi sijoittuu ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisiin poliittisen epävakauden, kuumeisen militarismin ja syvän murroksen vuosiin Euroopassa. Näetkö yhteyksiä elokuvan ajan ja nykyajan keskustelujen välillä?
Yhteyksiä on tietty väistämätöntä nähdä, kun seuraa tämänhetkistä ilmapiiriä. Elokuvaa on kuitenkin tehty yli kahdeksan vuotta, ja tuntuu siltä, että kyseessä on aina ajankohtainen aihe. Silloin, kun tein Ikuiseen rauhaan -dokkarin (2021) Arndt Pekurisesta, sain palautetta elokuvan ajankohtaisuudesta. Toki, jos rahoitus olisi ollut suurempi, tämä elokuva olisi ollut valmis varmaan viisi vuotta sitten.
Kerro elokuvan alkuvaiheista.
Ensimmäinen luonnos käsikirjoituksesta käsitteli kevättä 1941, jolloin valtio valmistautui sotaan. Sieltä löytyi lasten käyttöä kuvastossa, jolla valmisteltiin vanhempia sotaan. Sitä kautta teema selvisi ja aloin penkoa myös aiempia vuosia ja vuosikymmeniä.
Elokuva käsittelee vahvaa myyttiä siitä, että nuorukaisen arvokas tehtävä on totella ja kuolla isänmaan nimissä. Olet itse syntynyt kuusikymmentäluvun alussa, eli olet selvästi eri sukupolvea kuin elokuvan henkilöt. Minkälainen asenneilmapiiri omassa nuoruudessasi vallitsi, eli miten nuorisoa kasvatettiin suhtautumaan väkivaltaan?
Olen itse käynyt vielä kansakoulun, jossa laulettiin muun muassa Ateenalaisten laulua, joka on varsin verinen kappale. Ei sitä silloin kukaan kyseenalaistanut, koulun rehtorikin oli vanha SS-mies.
Oletko huolissasi asenteista nykyisiä nuoria sukupolvia kohtaan, eli onko sama myytti edelleen voimissaan?
Vaikea sanoa, yhteiskunta on nykyään niin pirstaloitunut. Oma sukupolveni ei sotaa nähnytkään. Ehkä nykynuoret kokevat sen eri tavalla akuutiksi, kun Euroopassa soditaan. Voi olla, että esimerkiksi videopeleistä taistelutilanteet tulevat eri lailla tutuksi. Kenties nuoret näkevät sodan pelinä, kyllähän siinä pelatessa tavallaan harjoitellaan. Ei tähän kuitenkaan ole yksiselitteisestä vastausta, sillä onhan meidän yhteiskunnassamme tällä hetkellä kymmeniä tuhansia sotaa paenneita ihmisiä, joista osa on sotaa kokeneita nuoria ja lapsia.
Olet onnistunut herättämään arkistokuvan henkiin. Minkälainen prosessi erillisten kuva- ja tekstikatkelmien yhteen saattaminen on?
Kun on visuaalisesta taiteesta kyse, aluksi etsin tietenkin arkistoista kuvamateriaalia. Sinällään aikakausi alkaa olla minulle tuttu, ja kuvamateriaali alkaakin olla aika läpikäytyä, koska uutta arkistomateriaalia ei noin vain synny. Luen paljon tutkimuksia ja nyt digiaikakaudella on valtava määrä materiaalia, jota penkoa, mutta kaikkeen ei millään ehdi perehtyä. Lisäksi uppoudun aikakauden kirjoihin ja musiikkiin.
Onko ajan henkeä vaikea tavoittaa?
Olen tavallaan jo töiden kautta sisällä ajan ilmapiirissä. Toki arkistofilmeissä on aina vääristymää, esimerkiksi lapset ovat kovin totisia, ja hauskanpitoa näytetään aika vähän.
Mikä antaa tällaisina aikoina toivoa?
Ei tämä elokuva kovin toiveikas ole. Se päättyy sodan lopputulokseen, joka on vain ruumiita ja kuolemaa. En näe muuta vaihtoehtoa kuin sen, että rauhanliikkeellä on oltava resursseja puhua rauhasta, vaikka muu yhteiskunta ei siihen uskoisi.
