Molemmat elokuvat alkavat tien päältä. Toisessa kamera liikkuu kohti Kremliä ja vie tarinaa kohti vastarintaa. Toisessa taas kamera lipuu Ukrainassa ohi rakennusten, jotka Kremlin hyökkäyspäätösten takia ovat enää raunioita.

Kumpikaan teoksista ei ole varsinainen tie-elokuva, vaikka A Shaman’s Tale (2024) sellaisena alkaakin. Se kuvaa Siperiasta kotoisin olevaa ja jakuuttikansaan kuuluvaa Aleksandr Gabyševia, joka on kävellyt jo kahden kuukauden ajan kohti Moskovaa. Siellä shamaani aikoo suorittaa Putinille eksorkismin ja lähettää tämän takaisin helvettiin. 

Kävelyä on jäljellä vielä 7 000 kilometriä, mutta se ei Gabyševia vaivaa: hän toteuttaa jumalallista tehtävää. 

Shamaani vetoaa myös yhteiskunnallisiin syihin. Ihmiset kärsivät köyhyydestä, ja sen on loputtava. 

Siinä missä A Shaman’s Tale on perinteinen seurantadokumentti, jossa kamera seuraa shamaania, Interceptedin (2024) ote on esseemäisempi. Siinäkään ei ole kertojaääntä. 

Ääniraidalla kuuluu sen sijaan puheluita, joita venäläissotilaat ovat soittaneet kotiinsa ja joita Ukrainan turvallisuusjoukot ovat sanojensa mukaan napanneet. Dokumentin ohjaaja, ukrainalais-kanadalainen Oksana Karpovych, alkoi kuunnella niitä jo sodan ensimmäisinä päivinä.

”Hyökkäysten näkeminen ja napattujen puheluiden kuunteleminen antoivat minulle idean tähän elokuvaan. Yhdellä tapaa se on hyvin simppeli: kahden rinnakkaisen todellisuuden limittäminen”, hän kertoi Business Doc Europe -julkaisulle antamassaan haastattelussa helmikuussa.

Muodoltaan Intercepted on tosiaan yksinkertainen. Kamera liikkuu verkkaisesti tuhotussa maisemassa. Se tavoittaa hylättyjä panssarivaunuja ja särkyneitä ikkunoita, väestönsuojia ja nopeasti kyhättyjä hautausmaita, kun samaan aikaan ääniraidalla venäläissotilaat kehuvat varastamillaan tavaroilla ja siviilien tappamisella. 

Molemmat elokuvat saivat alkunsa YouTuben kautta. Rekkakuskit olivat kuvanneet shamaania ja tämän julistusta ohi kulkiessaan ja ladanneet videoita YouTubeen. Niiden kautta Siperiasta kotoisin oleva dokumentaristi Beata Bashkirova huomasi ne.

Dokumentaristi Karpovych löysi puolestaan YouTubesta Ukrainan turvallisuusjoukkojen nappaamat venäläissotilaiden puhelut. 

YouTube on ollut viimeinen Venäjällä toimiva yhdysvaltalainen sosiaalisen median alusta. Se on ollut arvokas ja halpa väline niin aktivisteille, journalisteille kuin oppositiopoliitikoillekin, etenkin kun televisiokanavat on valjastettu propagandan airueiksi ja painettu sensuurin alle.

Kun palveluun ladattiin vuonna 2020 pitkä video, jossa oppositiojohtaja Aleksei Navalnyi kävi läpi Putinin omistamaksi epäiltyä palatsia – ”maailman suurinta lahjusta” – se sai muutamassa viikossa yli 100 miljoonaa katselua. 

Ei ihme, että elokuussa eri uutislähteet kertoivat Kremlin sulkeneen kansalaisten pääsyn YouTubeen, tai ainakin vaikeuttaneen sitä.

Maailmalle tietoa Venäjän tilanteesta välittävät edelleen muun muassa dokumentaristit. Niin Beata Bashkirovan ja hänen kanssaohjaajansa Mihail Bashkirovin kuin Oksana Karpovychin teoskin kertovat omalla tavallaan Venäjän pyrkimyksistä. Molemmissa elokuvissa valtio yrittää taivuttaa muut tahtoonsa: oli kyse sitten yksilöstä tai viholliseksi väitetystä naapurimaasta.

A Shaman’s Talen oli tarkoitus kuvata kahden vuoden mittaista kävelymatkaa. Jo alkumatkasta Aleksandr Gabyševin kävelyprotesti alkaa kerätä huomiota. Hän saa mukaansa muita kulkijoita, kohtaa kasvavaa fanikuntaa ja kehottaa ihmisiä järjestämään mielenosoituksia. 

Elokuva saa uuden käänteen, kun viranomaiset kiinnostuvat Gabyševista. Nykyään shamaani on pakkohoidossa psykiatrisessa laitoksessa. Gabyšev, ja samalla hänen vastarintansa on leimattu hulluudeksi.

Interceptedissä venäläissotilaat alistuvat viralliselle linjalle, vaikka siinä ei järkeä olisikaan. Totteleminen ei vaikuta vähemmän hullulta kuin vastarinta.

Elokuva näyttää tavallisia ukrainalaisia, jotka yrittävät elää elämäänsä. Nuorukaiset pelaavat lentopalloa, joku tupakoi ikkunan ääressä. Ääniraidalla sotilaiden äänet puhuvat heistä kuitenkin kuin hävitettävistä syöpäläisistä. Kylmäävin on puhelu, jossa poika kuvailee äidilleen yksityiskohtaisesti ukrainalaisten kidutuksia ja sitten kertoo nauttivansa hommasta.

Puheluista kuulee, kuinka propaganda on uponnut sotilaisiin. He puhuvat Euroopasta ”Gayropana” ja kertovat läheisilleen taistelevansa fasisteja vastaan. 

Mutta toisinaan niistä kuulee jotain muutakin. Kauhua ja pitkiä hiljaisuuksia. Vannottelua, ettei puoliso koskaan anna yhteisen lapsen värväytyä armeijaan.

Dokumentit piirtävät kuvaa valtiosta, jonka virallinen linja rakoilee, kun se tuodaan yksilötasolle. Noita rakoja – vastarintaa ja empimistä – tilkitään pakkokeinoilla, propagandalla ja painostamisella. Yksilöt ohjataan vaikka väkivalloin ”oikealle tielle”.

Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaali Helsingissä 19.–29.9.

hiff.fi