Alussa on lentokone.
Koneen matkustajista kaksi on matkalla kaupunkiin, jossa maailma loppuu. Sillä ennen kuin maailma loppuu, he ajattelevat, heillä on asioita tehtävänään.
Kirjailija Terhi Törmälehdon syksyllä ilmestynyt kolmas romaani He ovat suolaa ja valoa käsittelee suomalaista kristillistä sionismia kahden päähenkilön, Israeliin ja Länsirannalle matkustavien uskovaisten naisten kokemusten ja sisäisen elämän kuvauksen kautta.
Törmälehdon omista nuoruuden kokemuksistakin ammentanut, vuonna 2017 ilmestynyt herätyskristillisyyttä käsitellyt esikoisteos Vaikka vuoret järkkyisivät sivusi käsikirjoitusvaiheessa myös kristittyjen suhdetta Israeliin, mutta kirjailija rajasi teeman pois lopullisesta teoksesta.
”Ilmiö kiinnosti, mutta kustannustoimittaja sanoi, että älä nyt tuo tähän sitä Israelia, se on ihan liikaa. Ajattelin, että kirjoitan siitä sitten joskus ihan eri kirjan.”
Fundamentalistisella ajattelulla on oma uskoon perustuva logiikkansa ja myös maailmanpoliittinen merkityksensä. Kristityt sionistit – jotka ovat erittäin vaikutusvaltaisia muun muassa Yhdysvaltain Israelinpolitiikkaa ohjaavassa hallinnossa – nimittäin uskovat, että juutalaisten paluu Israeliin on keskeinen osa Jumalan pyhää suunnitelmaa, ja moni yrittää sen vuoksi edistää Israelin valtion asemaa parhaansa mukaan. Kun diasporassa elävät juutalaiset palaavat Pyhään maahan, Jeesus voi palata maan päälle ja viedä kaikki uskovat Jumalan tykö.
He ovat suolaa ja valoa uppoutuu tähän maailmaan, jossa Raamatun sanaan ja Israelin asemaan kristillisessä eskatologiassa uskotaan konkreettisesti – ei vain ennustuksena, vaan nimenomaan ilmoituksena.
Romaanissa saksanopettaja Anu vuoroin odottaa ja rukoilee Raamatun lupauksen toteutumista, vuoroin toivoo maailman lopun viivästyvän, jotta voisi kokea perhe-elämän onnen tapaamansa juutalaisen miehen kanssa. Toinen päähenkilö Susanna on lääkäri, joka uskonsa vuoksi ajautuu toimimaan jopa vastoin ammattietiikkaansa. Hänen miehensä ja tyttärensä seuraavat Suomesta käsin äidin vajoamista yhä syvemmälle maailmaan, jota eivät täysin voi ymmärtää, ja etenkin teini kysyy äidiltään vaikeita kysymyksiä uskonelämästä.
Jos lapset eivät joudu helvettiin, mikä on se ikävaihe, jolloin on tarpeeksi tietoinen ja vastuussa omasta itsestään, jotta sinne voi joutua?
Siihen ei äidillä ole vastausta. Hänelle ei mikään ole niin tärkeää kuin Herran ja Jumalan valitun kansan palveleminen. Siksi perheenjäsenten puhelut Suomesta tuottavat lähinnä harmillista kitkaa Pyhän maan todellisuuteen, jossa jokainen hetki ja ajatus on tarkoitus uhrata tärkeälle tehtävälle.
Syvän ja kaikenkattavan uskon merkitystä voi olla vaikea ymmärtää ulkopuolelta käsin. Mutta juuri sitä Terhi Törmälehdon teos tarkastelee ja perkaa.
Jos uskovaisten maailma tuntuu kummalliselta, ajoittain tuntuu että että ei-uskovienkin puolelta ajattelu on vähän löysää, toteaa kirjailija.
”Ajatellaan, että onko nää ihmiset vähän tyhmiä, eikö he vaan voi lakata ajattelemasta noin, tai eikö ne voi ymmärtää että on väärin ajatella noin. Mutta jos aidosti uskoo vaikka taivaaseen ja helvettiin, eikö kuka tahansa meistä toimisi niin”, toteaa Törmälehto.
Silloin on valmis kertomaan lähimmilleen, myös lapsilleen, hyvin epämiellyttäviä, kaikenkattavina totuuksina pitämiään asioita.
”Ei silloin ajattele, että en nyt puhu tästä päivänselvästä asiasta, koska se voi tuntua sinusta pahalta tai loukata.”
Panoksena on kuitenkin iankaikkinen elämä.
Liian iso aihe
Kirjailija syventyi kristittyjen siionistien maailmaan niin tutkimuskirjallisuuden kuin erilaisten verkon foorumienkin kautta. Kirjoittamisen aikana Törmälehto vieraili Jerusalemissa, Tel Avivissa ja Tiberiasissa sekä Länsirannalla, muun muassa Betlehemissä ja Jerikossa.
Hän on vieraillut alueella jo aiemminkin nuorena kristittynä sekä työskennellyt lukion jälkeen kibbutsilla 1990-luvun puolivälissä, jolloin Oslon rauhansopimukset oli vastikään solmittu. Vaikka maassa on kuohunut aina, Törmälehto tunnistaa selkeän muutoksen nuoruudestaan tähän päivään.
”Kun vertaan siihen aikaan kun olin kibbutsilla, Israelin yleinen ilmapiiri on oikeistolaistunut ja se on tiukan nationalistinen. Nyt myös nuori polvi on kuulemma paljon konservatiivisempaa verrattuna siihen, kun siellä olin.”
Äärioikeistolainen israelilainen opiskelija murhasi Israelin pääministerin Jitzhak Rabinin Tel Avivissa pidetyssä suuressa rauhanneuvotteluja puolustavassa mielenosoituksessa marraskuussa 1995. Israelin nykyinen pääministeri Benjamin Netanjahu, joka kritisoi Oslon rauhansopimusten merkitsevän maan luovuttamista palestiinalaisille, nousi valtaan ensimmäistä kertaa vuonna 1996. Netanjahun viimeisimmällä, loppuvuonna 2022 alkaneella kaudella maan politiikka ollut räikeän konservatiivista.
Törmälehto alkoi kirjoittaa romaaniaan kolmisen vuotta sitten, ja teoksen lopulliseksi ajalliseksi raamiksi asettui maaliskuu 2023, jolloin israelilaiset vielä osoittivat mieltään oikeistohallitusta vastaan laajalti. Hamasin lokakuisen iskun jälkeen mielenosoitukset kuitenkin tyrehtyivät.
Hyvät ystävät
Törmälehdon romaani on ajankohtaisempi kuin koskaan. Suomessa on viimeisen vuoden ajan keskusteltu kiivaasti palestiinalaisten asemasta, puolesta ja vastaan. Etenkin monille kristillisdemokraateille pyhän maan asema on kohtalonkysymys.
Puolueen pitkän linjan konservatiivi Päivi Räsänen sekä perussuomalaisten Jani Mäkelä ja Vilhelm Junnila tuomitsivat vastikään julkisesti Suomen päätöksen äänestää Yhdistyneiden kansakuntien äänestyksessä sen puolesta, että Israelin siirtokunnat miehitetyillä palestiinalaisalueilla todetaan laittomiksi. Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Sari Essayah puolestaan kyseenalaisti ulkopoliittisen päätöksentekoprosessin asiassa.
Vaikka poliitikot eivät välttämättä puhu asioista uskonnollisin käsittein, Törmälehdon mukaan teema onläsnä julkisuudessa käydyissä keskustelussa.
”Kyllä siellä kuuluu ne Israel-ystävien kaiut. Se on sellainen itseään isompi ilmiö, se ajatus Raamatun kansasta.”
Kiintymys pyhään maahan, ja suomalaisten taipumus ymmärtää mieluummin juutalaisia kuin palestiinalaisia, on kulttuuriin kätkettyä ja iskostettua, eikä vaadi välttämättä konservatiivista uskonnollisuutta tai herätyskristillisyyteen kytkeytyvää ystävyysseuratoimintaa pontimekseen.
”En usko että kaikki edes tunnistaa sitä, kun se on niin syvällä. Uskon, että sillä on jotain merkitystä että kyse on Israelista, se kuvasto on niin tuttua, ne paikat on niin tuttuja, ne Raamatun tarinat on niin tuttuja. Vaikka ei ajateltaisikaan mitään Jeesuksen toista tulemista.”
Törmälehto muistelee tutkija Timo R. Stewartin huomauttaneen, että jos mikä tahansa muu valtio kävisi toisen valtion kimppuun, kansainvälinen yhteisö ei tyytyisi seuraamaan asiaa sivusta siinä määrin kuin esimerkiksi Israelin hyökkäysten aiheuttamaa ihmishenkien menetystä ja humanitaarista katastrofia Gazassa on seurattu.
He ovat suolaa ja valoa -romaanin tutkimusprosessin aikana Törmälehto vietti paljon aikaa erilaisilla kristittyjen sionistien suosimilla foorumeilla. Siellä stereotypiat ja suoranainen rasismi on läsnä sanojen kerrostumissa, pinnan alla – mahdollisesti piilossa myös keskustelijoilta itseltään.
”He eivät varmasti ajattele olevansa palestiinalaisvihamielisiä, ei ollenkaan. He ajattelevat, että he toivovat rauhaa kaikille, mutta jos sitä kieltä lähtee penkomaan, niin siellä on ne sanat. Jos tehtäisiin diskurssianalyysi, siellä toistuu ne sellaiset, että on epäluotettava, epävakaa, laiska, jotenkin pohjimmiltaan toinen. Kaikki perinteiset orientalismin kliseet.”
Törmälehdon mukaan siellä tulkitaan usein, että syyllinen alueen pitkään jatkuneisiin levottomuuksiin on yksinomaan palestiinalaiset, jotka ovat olleet haluttomia tarttumaan rauhaan, vaikka mahdollisuuksia siihen on tarjottu. Israelin miehityksestä foorumeilla ei puhuta mitään, vaan juutalaisista puhutaan kansana, joka on saanut autiomaan kukkimaan.
”Ennen tämä oli autiomaa ja nyt se kukoistaa, kun tänne tuli juutalainen kansa. Ne asiat on ihan konkreettisesti siinä puheenparressa.”
Kriittisesti mutta ei yksioikoisesti
Vaikka kummassakin Törmälehdon herätyskristillisyyttä käsittelevässä romaanissa aiheesta nousee esiin ristiriitaisia puolia, ei kirjailijan katse ole yksioikoinen.
”Vaikka tämäkin [He ovat suolaa ja valoa] on hyvin kriittinen, ei siinä esitetä ajatusta, että ihmisen pitäisi vain luopua uskostaan. Tai että kaikki olisi paremmin kun kukaan ei vain olisi uskovainen. Olennaisempaa on pohtia, mitä se tarkoittaa esimerkiksi konkreettisesti tällä hetkellä Israelissa ja Palestiinassa.”
Kirjailija toteaa, että Suomessa käyty keskustelu kristillisyydestä ja uskonnollisuudesta on ylipäätään kovin itseään toistavaa.
”Törmäsin ensimmäisen kirjan kohdalla monta kertaa siihen, että ainoa tapa, millä tuollaisesta uskonnollisuudesta puhutaan, on sääntöjen ja normien kautta. Että se on joku vankila, josta pitää päästä pois. Minua ei kiinnosta se ihan hirveästi, mitä kukaan ei saa tehdä. Eikä edes se yhteisö. ”
Törmälehdolle kiinnostavampia ovat yhteisöjen ajatusmallit ja kielelliskulttuuriset rakenteet. Ja kirjailijana hänen tehtävänsä on kaunokirjallisin keinoin tutkia maailmaa, jota nämä rakenteet tuottavat ja ylläpitävät.
”Kieli ja ilmaisu on mulle hirvittävän tärkeä asia. Mulle ei ole kauhean tärkeää se tarina, ei edes henkilöt. Oli kyse sitten kristityistä tai sotasankareista, niin se on kiinnostavaa, miten erilaiset ihmiset sitä samaa ilmiötä hahmottavat.”
Vaikka Törmälehto lähestyy romaanejaan henkilöhahmojen pohtimisen ja juonenpunonnan sijaan mieluummin ilmiöiden ja kielen kautta, niihin syvällisesti uppoutuminen tuottaa kaunokirjallisuutta, jossa läsnä ovat kokonaiset, monitahoiset henkilöhahmot ja elävästi kuvattu miljöö. Toiminnallisen juonen sijaan lukijan pitävät otteessaan inhimillisesti merkitykselliset, jopa järisyttävät muutokset henkilöiden mielenliikkeissä ja ihmissuhteiden nyansseissa.
Veljensä vartijana
Ihmisten ja ihmisyyden syvällinen kuvaaminen kaikkine puolineen onkin kaikista vaikein laji – etenkin kun inhimillisyyteen kuuluu erottamattomasti kyky sekä raadollisuuteen ja väkivaltaan että lempeyteen, joskus hyvinkin toisiinsa limittyneinä.
Tällaista asetelmaa ja sankaruuden monisyistä kysymystä Törmälehto on tutkinut toisessa romaanissaan Taavi. Teos kertoo kirjailijan rivisotilaasta Mannerheim-ristin ritariksi nousseesta isoisästään Taavi Törmälehdosta, joka oli sotasankari ja sittemmin vankilaan tuomittu murhamies. Romaanin Taavi on myös herkemmäksi tietämälleen pikkuveljelleen Veikolle läheinen, ja yrittää estää tätä joutumasta rintamalle.
Törmälehdolle toinen romaani on ollut merkityksellisin siinä mielessä, että Taavin kirjoittaminen oli tutkimusmatka hänen omaan sukuhistoriaansa. Hänen isoisänsä oli suvussa hyvinkin tunnettu hahmo yksinkertaisesti senkin vuoksi, että sukulaiset olivat vuorollaan veteraanin seuralaisena Linnan juhlissa – Terhi itse Ahtisaaren aikaan parikymppisenä. Toisaalta Taavin myöhemmistä vaiheista Ruotsissa ja hänen siellä 1960-luvulla tekemästään rikoksesta oli puhuttu hyvin vähän. Nuorena kuolleesta Veikko-veljestä oli olemassa vähänlaisesti tietoa.
”Lähdin tekemään kirjaa Taavista ja sankaruudesta. Ja sankarin äiti oli siinä mukana myös heti alusta. Mutta Veikko – se oli aika koskettava ja karmivakin löytö siinä vaiheessa, kun kantakortista näin että hän on kuollut sotapalveluksessa, mutta ei ”vihollistoiminnasta johtuvista syistä”. Ja sitten lähdin selvittämään, että mitä se oikein tarkoittaa.”
Pikkuveli kuoli jo alokasleirillä, joko oman käden kautta, onnettomuudessa tai veljensä sotasankaruuteen liittyvään simputtamiseen. Tarkkaa syytä ei ole papereihin kirjattu.
”Taavi oli kuullut siellä alokasleirillä olleilta, että Veikkoa oli siellä kiusattu hänen sotasankaruutensa takia. Mutta Taavi ei koskaan saanut tietää tarkkaan, mitä Veikolle tapahtui, ja eli sen asian kanssa koko elämänsä.”
Sukulaisille Taavi puhui veljestään aina lämpimästi, mutta lähinnä sivuhuomautuksissa, pieninä kehuvina heittoina. Kirjailija kokosi Veikon oman äänen teokseen hajanaisista tiedonmurusista.
Romaanissa veljesten äiti Ruusa – Terhi Törmälehdon isoisoäiti – kantaa omaa taakkaansa uskontoon tukeutuen. Häntä kauhistuttaa vanhimman lapsensa ilmeinen kyky niittää kuolemaa, ja hän rukoilee kaikkien Taavin sodassa surmaamien venäläisten sielujen puolesta. Ruusalle usko on voimavara ja kiinnekohta elämän kertakaikkisen armottomuuden ja epävarmuuden keskellä.
Hankalista, jopa tulenaroista aiheista huolimatta Törmälehto on saanut tähän asti kaikista romaaneistaan voittopuolisesti kiittävää palautetta sekä kriitikoilta että lukijoilta. Palautteen perusteella hänen romaaninsa ovat onnistuneet peilaamaan tarkasti sekä sodankäyneiden että uskovaisten mielenmaisemia.
”On tosi ihana lukea, että joku on löytänyt sieltä jotain, mitä en ole edes itse älynnyt kirjoittaneeni. Enkä tämänkään [He ovat suolaa ja valoa] kohdalla osannut ajatella, että tämä olisi vertaistukea jollekin, mutta olen jo ehtinyt saada monta sellaistakin palautetta.”
Vaikka Törmälehto arvostaa kaikenlaisia lukutapoja ja yllätyksellisiäkin tulkintoja, hartaimmin kirjailija kuitenkin toivoo, että kykenee romaaneillaan tempaamaan lukijan jaetun ihmetyksen äärelle.
”Meidän maailma on niin kiehtova, ja ihmiset on outoja ja tosi kiehtovia. Sellainen ihmettely maailman ja ihmisen äärellä – sitä minä itse koen, ja olen tosi onnellinen, jos lukija sen äärelle pääsee.”
Juttu on julkaistu alun perin Le monde diplomatique -lehden Suomen edition Kirjallisuus-liitteessä.
