Artikkeli on julkaistu Voima | Teatterissa. Se ilmestyi Voiman 9/2023 välissä. Teatteriliite käsittelee esittävien taiteiden ajankohtaisia näkymiä.
Löydät kaikki liitteen verkkoartikkelit täältä.
Suuret taideteokset syntyvät sekoituksesta sattumia ja maailmanhistorian myrskyisiä tapahtumia. Tietenkin polttoaineeksi tarvitaan teoksen tekijöiden lahjakkuutta ja hengen paloa. Intohimoa ja angstia.
Aloitetaan sattumista. Englantilainen Christopher Isherwood tutustui 1920-luvulla maanmieheensä, runoilija W. H. Audeniin. Heistä tuli sydänystäviä. Vuonna 1929 Auden hengaili Berliinissä perehtymässä silloin vielä hetken ajan vapaamielisen kaupungin sykkeeseen. 25-vuotias Isherwood päätti lähteä kaveria moikkaamaan.
Isherwood todisti, miten saksalaiset fasistit tekivät juutalaisista suuren sodan jälkeisen laman syntipukkeja. Yhteiskunnan hajautuminen ja latentti väkivalta oli uuvuttavaa, niinpä Isherwood rentoutui hämärissä baareissa Schönebergin kaupunginosassa.
Avoimen eroottinen taide ja seksuaalisten suuntautumisten villi kirjo hurmasivat Isherwoodin.
Palattuaan Englantiin Isherwoodin Saksan-visiitin tapahtumat ja ihmiset, etenkin varieteelaulajatar Jean Ross, pyörivät hänen mielessään. Vuonna 1939 hän julkaisi romaanin Goodbye to Berlin. Se ilmestyi suomeksi vasta 1976 Paavo Lehtosen suomentamana.
Kirjassaan Isherwood muutti itsensä herkäksi kirjailijanaluksi, Rossista tuli dramaattinen viettelijätär, Sally Bowles. He taistelivat pysyäkseen ihmisinä sekasortoisessa maailmassa.
Ihmismassat ympäri maailmaa ovat sittemmin pystyneet kokemaan sotien välisen Berliinin-odysseian, kiitos Cabaret-musikaalin ja sen elokuvaversion.
Tunnistavatko Suomessa 2023 asuvat ihmiset mitkä ovat tämän ajan kipupisteitä? Hetkiä, jolloin historia vaihtaa suuntaa ja syöksyy kohti mustia aikoja, kohti jotakin äärimmäistä ja peruuttamatonta.
Ainakin informaatiota on tarjolla. On tutkimuksia ja tietoa, paljon jaettuja kokemuksia ihmisoikeuksien katoamisesta ja demokratian romahtamisesta pitkin Eurooppaa. On tiedettä, joka mittaa luontokatoa ja ilmastokriisiä.
Maailmamme on kuin savuinen ja meluisa berliiniläinen klubi. Olemme pakotetusti irvistäen juhlimassa yöstä toiseen silloinkin, kun heikompien yli marssitaan, tiiliskivet lentävät ikkunoiden läpi ja maailma on syttynyt palamaan.
Esittävä taide teatterista sirkukseen muistuttaa tosiasioista. Näyttämöillä kerrotaan menneiden sotien kurimuksesta vahvasti viitaten siihen, että nämä kauhut voisivat tapahtua uudestaan.
Metsien hakkuita, ylikulutusta, räikeää rasismia ja itsekkään ihmisen hybristä läimitään teattereiden ohjelmistoissa – ja se on hyvä. Totuudelle on sijansa fiktion maailmassa.
Eikä teatterin katsomo ole ikinä, eikä saakaan olla, sillä tavalla turvallinen tila, että siellä pääsisi pakoon esityksen nostattamia tunteita.
Aivan liikaa digilaitteissa valheellisen datan keskellä marinoituvalle nykyihmiselle on tärkeämpää nyt kuin koskaan nähdä inhimillistä toimintaa. Hänen pitää kuulla repliikkejä, laulua, ähellystä ja huutoa, hänen pitää katsoa elävää, hengittävää ihmistä, haistaa hikeä, nauraa ja tuntea kyyneleet poskillaan. Pitää pelätä, hävetä ja helpottua.
Ollakseen tasapainoinen ihmisellä on oltava elämässään toivoa eikä pelkkää epätoivoa.
Meidän on koettava myös rakkautta, meidän pitää löytää ja tunnistaa itsessämme viaton ja rehellinen kirjailijamme, villi ja vapaa Sallymme tai seksikkään faustinen seremoniamestarimme.
Muuten meillä ei enää ole voimaa jatkaa.
