Kuvassa Anna Hultin ja Isabell Sterling

Esittävä taideKirjoittanut Tuomas RantanenKuvat Cata Portin

Svenska Teaternin Läkaren vie katsojan ajankohtaisen identiteettipolitiikan ja canceloinnin syövereihin

Ohjaaja Saana Lavaste ja esityksen bipoc-konsultti Elina Izirra uskovat teatterin olevan hyvä väline osin tiedostamattomien valtarakenteiden tutkimiseen.

Lukuaika: 2 minuuttia

Svenska Teaternin Läkaren vie katsojan ajankohtaisen identiteettipolitiikan ja canceloinnin syövereihin

Kuvassa Anna Hultin ja Isabell Sterling

Näyttämön valkoiset sermit, muutama tuoli ja hahmojen lääkäritakit ilmentävät kliinistä sairaalatunnelmaa. Sen ammattipätevyyttä huokuvat hahmot vaihtavat käytävillä kuulumisiaan ja viljelevät potilaiden korville sopimatonta mustaa huumoria.

Tässä ollaan Svenska Teaternin Läkarenin harjoituksissa. Brittiläisen Robert Icken näytelmä porautuu terävästi erilaisiin opittuihin arvokehyksiin ja identiteetteihin liittyvien valtarakenteiden syövereihin.

Syvään päätyyn hypätään, kun sairaalan saapuu katolisten vanhempien lähettämä pappi, joka haluaa tavata itse tehdyn abortin seurausten takia hyvin huonossa kunnossa olevan 14-vuotiaan potilaan. Näytelmän keskushahmo, johtajalääkäri Ruth Wolff (Anna Hultin) torjuu tämän ammattietiikkansa nojautuen ja tulee aiheuttaneeksi kulttuuristen näkökulmien ketjukolarin.

”Näytelmän lääkäri on kykenemätön tunnistamaan, miten 600 vuotta eurooppalaista kolonialismin historiaa näyttäytyy hänen neutraalina kokemaansa lääkärinetiikkaa vasten. Kyse on prosessista, jota Riikka Kunelius tulevassa väitöstutkimuksessaan kutsuu modernin rakentaman talon hajoamiseksi”, selittää näytelmän ohjaaja Saana Lavaste.

Icke on kirjoittanut näytelmänsä niin, että näyttelijöiden oma identiteetti tulee olla vaihtelevalla tavalla toinen kuin heidän esittämänsä hahmon.

”Tämä haastaa katsojan pohtimaan mitkä arjen rooliodotukset tuovat ihmiselle valtaa ja mitkä ominaisuudet alempaa statusta. Mahdollisten ristiinroolitusten paljastuminen vasta esityksen kuluessa ja näytelmän muilta osin realistinen tyyli hämmentävät asetelmaa tarkoituksella.”

Bipoc ja roolitus

Samalla kun lavalla simuloidaan terveyden ja sielunhoidon ammattilaisuutta, harjoituksissa vierailevan silmissä ihailua herättää ohjaajan ja näyttelijöiden ammattiote työssään. Sijoittumista näyttämöllä pohditaan askeleen tarkkuudella ja porukalla puretaan kahvikupin ojentamiseen kätkeytyvää kehollista viestintää.

”Tämä on iso tuotanto, jossa näyttelijät tulevat moninaisista taustoista, osa jopa Ruotsista ja Norjasta. Näytelmän aiheen takia aloitimme työpajoilla, joissa kuulimme bipoc- ja transidentiteetteihin sekä cancelkulttuuriin perehtyneitä asiantuntijoita.  Halusimme luoda työskentelyilmapiirin, jossa vähemmistöidentiteettiin kuuluvien työryhmän jäsenten ei itse tarvitse opettaa toisia, ja jossa luotetaan yhteiseen hyväntahtoisuuteen niin paljon, että on myös okei tehdä virheitä”, kertoo Lavaste.

Bipoc on lyhennys englannin kielen käsitteestä black, indigenous and people of colour. Läkarenin valmistelussa ulkopuolisina bipoc-konsultteina ovat vaikuttaneet aiheesta Teatterikorkeakoulussa väitöstutkimusta tekevä ohjaaja-käsikirjoittaja Elina Izarra ja näyttelijä Geoffrey Erista.

”Meidän tehtävänämme on ollut lukea näytelmä ja nostaa esimerkiksi esiin mitä castingissa ja ristiinroolituksen tilanteissa kannattaisi tästä näkökulmasta huomioida”, selittää Izarra.

”Suomessa teatterissa valkoisuus on yhä normi ja siksi usein muut kuin valkoiset näyttelijät päätyvät esittämään ensi sijassa omiin etnisiin vähemmistöhin liittyviä rooleja. Läkaren haastaa tällaista tyyppiroolittamista, jonka mukaan esimerkiksi musta näyttelijä päätyy arkisen mielikuvan ohjaamana vaikka hiphop-artistin tai bussikuskin rooliin eikä korkeaa koulutusta vaativan ammatin edustajaksi.”

Teatteri mediana

Läkarenin näyttämökuva tuo vahvasti mieleen television sairaalasarjat. Teatterin katsominen eroaa kuitenkin monella tapaa liikkuvan kuvan tallenteiden kokemisesta.

”Suurin ero liittyy siihen, että teatteri on taidemuoto, jossa jaamme katoavan nykyhetken yhteisöllisesti ja kehollisesti. Teatteri muistuttaa yhtä aikaa omasta kuolevaisuudestamme ja siitä mikä meissä on ikuista. Esimerkiksi Läkarenissa kohtaamme historialtaan hyvin valkoisessa Svenska Teaternissa tästä normista poikkeavia kehoja tavalla, jota ei samalla lailla voi välittää digitaalisen median kautta”, pohtii Lavaste.

”Elokuva ja televisiosarjojen tekeminen on hidasta ja niitä tehdään paljon pidemmille esityskausille kuin näytelmiä, joiden elinkaari voi olla jopa alle puoli vuotta. Siksi teatteri on notkeampi ja aikaan vahvemmin sidottu väline”, täydentää Izarra.

Hän ohjaa itse paraikaa Tampereen Ahaa-teatteriin nuorille suunnattua Itämeren suojeluun liittyvää Pinnan alla -näytelmää.

”Sen suhteen ajattelen, että kun nuoret istuvat 75 minuuttia kokemassa jotain yhdessä, se voi tuottaa myös jotain yhteisöllisiä reaktioita. Esimerkiksi ilmastomuutokseen liittyy väkisinkin ajatus siitä, että me kaikki olemme osa luontoa, ja että meidän kaikkien omilla teoilla on väliä.”

Entä mitä Saana Lavaste toivoo katsojan saavansa mukaansa Läkarenista?

”Uskoa siihen, että elämä jatkuu suurista muutoksia huolimatta. Että elämä on mahdollista myös alun perinkin kestämättömille periaatteille rakennetun eurooppakeskeisen modernin talon ulkopuolella.”

Svenska Teaternin Suurella näyttämöllä 7.2. – 24.4. Esityksissä tekstitykset suomeksi ja englanniksi.  

Pinnan alla Ahaa-teatterissa 5.2.–15.5.

mainos