Artikkeli on julkaistu Voima | Teatterissa. Se ilmestyi Voiman 9/2023 välissä. Teatteriliite käsittelee esittävien taiteiden ajankohtaisia näkymiä.
Löydät kaikki liitteen verkkoartikkelit täältä.
Näyttämökuva on kuin kolmiulotteinen maalaus patinoituneen vanhan rappukäytävän yhdestä kerroksesta. Näytösten välissä se hajoaa ryskyen palasiksi ja muuttuu vanhaksi asunnoksi niin spektaakkelimaisesti, että yleisö antaa sille spontaanit aplodit.
Venäjän hyökkäyssodan takia Venäjältä paenneen Dmitry Krymovin ohjaama Fragment on Anton Tšehovin Kolmen sisaren viimeisen näytöksen päällekirjoitus. Kun näyttämö syttyy tuleen, on selvää, että se on Venäjän käynnistämä sota, joka siellä liekehtii.
Näytelmä kuului syyskuisen Sirenos-festivaalin Liettuan nykyteatteria esittelevään ohjelmisto-osaan. Sen vähemmän hyssyttelevään aiheistoon kuuluivat myös esimerkiksi niin näyttämöllä kuin taidenäyttelyn muodossa kuvatut totalitarismin ajan traumat, black light -teatterin ja kaupunkikävelyn välittämät holokaustin kauhut sekä kuoroteokseksi puristettu dystopia digiajan ihmiskuvasta.
Näytelmistä herkkävireisin oli Naubertas Jasinskasin Found Found Found, jossa katsojat tutkivat lavalle rakennetussa puutalossa elokuvaohjaaja Jonas Mekasin maailmankuvaa. Tyystin toista lajia edusti Oliver Frljićin sovitus Franz Kafkan Muodonmuutoksesta, jossa kidutettiin torakkaa ja näyttelijät sullottiin vitriiniin lavalla tallustelleen koiran ihmeteltäväksi.
Kansainvälinen raati valitsi esityksistä parhaiksi Mantas Jančiauskasin performatiivisen vankilavierailuun perustuneen Guidedin, Eglė Švedkauskaitėn Fossilian ja Laura Kutkaitėn The Silence of the Sirensin.
Näistä viimeksi mainittu tarjosi dokumenttiteatteria Liettuan teatterin #metoo-ongelmista. Siinä seireenihahmoiset naiset luovat haikailevia katseita taiteen ulapalle, mutta ajautuvat sitten kohtaus kohtaukselta todellisen elämän haaksirikkoihin.
Seireenien kapina
”Minulle oli tärkeää tehdä teatteridebyytti manifestilla siitä, mikä minusta on hyväksyttävää teatterissa ja mikä ei. Halusin myös puhua todellisesta väkivallasta kaltoin kohdeltujen puolesta”, selittää ohjaaja Laura Kutkaitė.
Satiirinen teos palkittiin tänä vuonna myös Dresdenin Fast Forward -festivaaleilla.
”Teatterialalla saa usein arvostusta helpommin oman maansa ulkopuolelta. Paikallisessa palautteessa jotkut naiskriitikot moittivat minusta teosta enemmän henkilökohtaisesta kuin ammattimaisesta näkökulmasta. Mutta suuttumus tietenkin myös tarkoittaa, että on osunut jonnekin.”
Vaikka Kutkaitėa kiinnostaa myös amatöörien kanssa tehtävä yhteisöteatteri, hänen tuorein näytelmänsä on Guillaume Apollinairen näytelmään nojautuva Teiresijo krūtis (Tirésian rinta). Liettuan kansallisteatterissa vastikään ensi-iltaan tullut teos on The Silence of the Sirensin tapaan kirjoitettu yhdessä työryhmän kanssa.
”Alkuteoksessa rintoja oli kaksi, mutta amputoin niistä toisen. Rakastan sitä, että jo näytelmän alussa Tirésia kutsuu itseään feministiksi. Liettuassa feminismi on usein edelleen kirosana. Täällä monet ihmiset myös väittävät, että ainoa sukupuoli on biologinen ja ettei patriarkaattia ole olemassa. Se saa minut vihaiseksi, mutta voin hyvin luoda vihasta. Jonkun on oltava vihainen.”
Teatterin uudet tekijät
Fossiliassa perheen pihalta löytyy haudattu ruukku. Sieltä paljastuu edesmenneen isoäidin päiväkirja ajalta, jolloin hän eli Neuvostoliiton pakkosiirtojen takia karkotettuna Siperiassa. Perheen nuoret suhtautuvat löytöön uteliaasti, mutta heidän isänsä alkaa käyttäytyä oudosti.
”Päämotiivini oli kaivella vanhempien ja lasten suhdetta tällaisessa traumatilanteessa. Halusin myös kertoa karkotuksista kielellä, joka tavoittaisi tätä aihetta muuten ehkä vanhentuneena pitävät nuoremmat sukupolvet”, esityksen kirjoittaja ja ohjaaja Egle Švedkauskaitė määrittelee.
Hänen mukaansa yleisöpalaute on ollut kiittävää, mutta monet kriitikot tuntuvat kokeneen teoksen liian etäisenä ja tunteettomana. Silti ainakin ulkopuolisemman katsojan on helppo eläytyä siihen, että näkökulma painottuu enemmän nykytraumaan kuin aikanaan koettuun kärsimykseen.
Noin kolmekymppinen Švedkauskaitė kuuluu Liettuan kansallisteatterin uuteen taiteelliseen johtotroikkaan niin kuin saman ikäluokan kollegansa Kamilė Gudmonaitė ja Antanas Obcarskaskin.
”Liettualaisen teatterin paradoksi on se, että meidän ja yli 50-vuotiaiden tekijöiden välinen sukupolvi sivuutettiin melkein kokonaan. Me paljon ulkomaisista teattereista vaikutteita saaneet pystymme toteuttamaan itseämme nyt hyvin, vaikka se tuntuu aiheuttavan ristiriitaa suuria klassisia tuotantoja arvostavien vanhempien näyttelijöiden kanssa. Olen utelias näkemään, mihin tämä sukupolvien konflikti vielä johtaa.”
Laura Kutkaitė on samoilla linjoilla.
”Nuorempi sukupolvi on nyt rohkeampaa, mutta silti muutos – myös omalla kohdallani – tapahtuu liian hitaasti. Toivon, että liettualainen teatteri avautuu ja välittää enemmän ympäröivästä maailmasta eikä vain abstrakteista ajatuksista ja venäläisistä klassikoista. Toivon kaunista kaaosta. Mellakkaa. Ehkä tulipaloja.”
Liettuassa esityskaudet ovat pitkiä ja artikkelissa mainittuja esityksiä on edelleen teattereiden ohjelmistoissa.
