Jono yltää Annankadulle vielä puoli kahdeksan maissa, vaikka ovet ovat olleet auki jo puoli tuntia. Ilta Gazalle -tukikonsertti on loppuunmyyty. 800 ihmisen sulloutuminen Tavastialle kestää vielä tunnin, minkä takia konsertti alkaa puoli tuntia myöhässä. Konsertista saatavat tuotot lahjoitetaan lyhentämättömänä MAP – Medical Aid for Palestinians -järjestölle ja Sumud – Suomen Palestiina-verkostolle.
Tukea tarvitaankin. Sanat eivät riitä kuvaamaan Gazan tilanteen lohduttomuutta. Israel on tappanut iskuillaan jo 30 000 gazalaista. 1,5 miljoona ihmistä on sulloutunut Rafahin kaupunkiin, odottaen Israelin maahyökkäystä. Viime päivinä on raportoitu ensimmäisten lasten kuolleen nälkään Pohjois-Gazassa. Tilanne tulee pahenemaan, sillä Israel ei päästä riittävää humanitaarista apua Gazaan.
”Monet meistä miettivät, että miten mikään voi jatkua tämän jälkeen normaalisti. Itse toivon ettei jatkukaan. Toivon, että kaikki muuttuu”, toinen illan juontajista, suomalais-palestiinalainen taiteilija Noora Dadu sanoo alkujuonnossa.
Illan ensimmäinen artisti on palestiinalais-jordanialainen Nemat Battah, joka kertoo kappaleen nimen kääntyvän kutakuinkin ”he cried blood”. Sydäntä riipivän biisin aikana lavalle nousevat fiittaamaan myös Olavi Uusivirta ja Timo Kämäräinen. Yleisökin liittyy mukaan laulamaan kertosäettä. Taustakankaalle projisoitu rauhankyyhky on Random Doctors- ryhmän taidetta, jota nähty myös esimerkiksi Julma Henrin ja Business Cityn keikoilla.
Uusivirran ja Kämäräisen kappaleen jälkeen Dadu lausuu Mohammed El-Kurdin runon, This is why we dance.
If you ask me where I’m from / it’s not a one word answer be prepared and seated / breathless and geared / and if hearing about a one world other than yours / makes you uncomfortable / well, drink the sea / cut off your ears / blow another bubble to bubble your bubble / and the pretence / blow another town of bodies in the name of fear. / This is why we dance.
Safadin videotervehdyksen jälkeen lavalle saapuu Jesse Markin – ainoa UMK-kilpailija, joka olisi voitettuaan jättänyt osallistumatta Euroviisuihin, mikäli Israelin sallitaan esiintyä. Markinia seuraa Samuli Putro a cappella -biisillä, jota Ritni Tears komppaa.
Illan yllätysesiintyjä on suomalaispalestiinalaisräppäri Dreas, joka pyytää yleisöä nostaman ”fläshit ilmaan” ja hehän nostavat. Älypuhelinten taskulamppujen lisäksi kädet nousevat ilmaan tahdittamaan R&B-tyylistä herkkää räppibiisiä.
Elektronisen musiikin puolta edustaa palestiinalaisartisti Yusor Hamed. Videotervehdyksen sijasta seinälle projisoidaan ruutukaappaus chat-keskustelusta. Hän kieltäytyi videosta, koska ei ole mitään sanottavaa. Uutiset ovat itsestäänselviä.
Amanda Palon T-paita tarjoaa hengästyttävään iltaan kevennyksen: I don’t need sex – The government fucks me every day. Hän kertoo tulevasta taidetta myyvästä mesenaattikampanjasta, jonka tuotot lahjoitetaan Palestiinaan.
Illan raskasta tunnelmaa virkistää parin artistin pop-putki: hyperpoppia tykittelevä Knife Girl, jonka jälkeen vuorossa indiepoppia soittava Elsi Sloan. Tunnelmaa nostattaa hetken vielä kansanmuusikko Maija Kauhanen kappaleella Käärme.
Battah palauttaa yleisön todellisuuteen lukemalla runon, joka kertoo hänen lapsuudestaan. Sodan aiheuttamasta ylisukupolvisesta traumasta kärsinyt Battah pyysi lapsena joka ilta kolmea tarinaa luettavan, ja runo perustuu yhteen niistä.
Seuraa juontajien puheenvuoro, jossa neuvotaan miten palestiinalaisia voi tukea, ja Noora Dadun koskettava vetoomus.
”Se mitä minä, palestiinalaisena, toivon teiltä kaikilta, on tämä: Älkää unohtako Palestiinaa, kun uutiset hiljenevät. Älkää unohtako tätä talvea ja näitä kuukausia sitten kun uutiset tahtoo teidän unohtaa. Älkää unohtako näitä 142 päivää ja 75 vuotta, älkääkä niitä päiviä, jotka vielä tässä seuraavat.
Älkää unohtako vuoden 1948 Nakbaa, katastrofia, ja niitä 700 000 palestiinalaista, jotka ajettiin nyky-Israelin tieltä, joita ei päästetty takaisin. Jotka edelleen ovat pakolaisia, joiden lapset ovat pakolaisia, joiden lapsenlapset ovat pakolaisia. Ilman valtiota, ilman vapautta.
Älkää unohtako vuotta 1967. Älkää unohtako vastarintaa. Älkää Sabraa ja Shatilaa. Älkää ensimmäistä intifadaa. Älkää unohtako Oslon niin sanottua ”rauhansopimusta” ja sen jälkeen räjähtänyttä laitonta siirtokuntarakentamista. Älkää unohtako toista intifadaa. Epätoivoa. Älkää Gazan saartamista, apartheid-muuria, vangittuja lapsia, tuhansia poliittisia vankeja.
Älkää unohtako edellisiä siviileihin kohdistuneita massapommituksia vuosina 2008, 2009, 2012, 2014, 2021. Älkää satojen väkivallattomien mielenosoittajien ampumista Gazassa vuonna 2018. Älkääkä unohtako Shireen Abu Aklehia, jonka murhan Israel ensin kielsi ja sitten lopulta myönsi, kun mediaa ei enää kiinnostanut.
Älkää unohtako ainoatakaan poltettua oliivipuuta, tuhottua kotia, tyhjennettyä kylää. Älkää unohtako Gazan lapsia, jotka eivät ole numeroita, vaan elämää täynnä, niin kuin lapset tuppaavat olemaan. Älkää unohtako ainuttakaan tapettua, haavoitettua, orvoksi jäänyttä, traumatisoinutta ihmistä.
Muistakaa, varsinkin sitten kun uutiset taas hiljenevät. Hiljaisuus ei ole normaali tila. Hiljaisuus on se, joka mahdollistaa vääryyden jatkumisen. Hiljaisuus on etuoikeus.”
Verneri Pohjola – trumpetisti, jonka tulkittavaksi Kaija Saariaho kirjoitti viimeiset sävellyksensä – nousee lavalle ja pyytää yleisöä hengittämään kanssaan. Sitten hän hengittää trumpettiinsa ja nostaa Tavastian lentoon.
Pohjolan ambient-taivaasta meidät maan pinnalle palauttaa egyptiläinen rock-muusikko Ramy Essam, joka nousi julkisuuteen esiinnyttyään Tahririn aukiolla vuoden 2011 Arabikeväänä.
Viimeisen kappaleen sanoittaja istuu vankilassa Egyptissä. Se on omistettu kaikille poliittisille vangeille ja tänään se lauletaan gazalaisille. Jo parin ensimmäisen tahdin aikana niin yleisö kuin bändikin nieleskelee kyyneleitä.
Artikkelia muokattu 1.3.2024. klo 22:05: korjattu käännös.
