Alastaron vanha koulurakennus on pitkänmallinen, keltainen 1900-luvun alun hirsitalo. Museon nykyinen johtaja ja meditaatio-ohjaaja Maarit Vainio sytyttelee portaiden viereen asetettuun lyhtyyn tervetuliaissuitsuketta. Vanhan hirsitalon eteisestä aukeaa näkymä museon myymälään. Sen vitriineistä tuijottavat useiden puuhun veistettyjen ja kankaalle maalattujen suojelijahahmojen kasvot, joita Tiibetin buddhalaisuuteen täysin perehtymätön saattaisi pitää suorastaan hirviömäisinä.
Varsinaisessa näyttelysalissa ymmärtää tulleensa koko Suomen ja luultavasti koko Pohjois-Euroopan mittakaavalla merkittävän kokoelman äärelle. Kymmenet erikokoiset meditaatioesineet ja patsaat katselevat kävijää. Museon kokoelmat keränneen muusikko ja taiteilija Pekka Airaksisen (1945–2019) meditaatiomaalaukset koristavat seiniä. Airaksinen oli keskeinen henkilö Helsingin underground-liikkeessä 1960-luvun lopulla. Hän perusti yhdessä Mattijuhani Koposen kanssa Sperm-yhtyeen, jonka elektroninen musiikki sekä hämy- ja happeningtaide muokkasi suomalaista alakulttuuria vielä vuosikymmeniä yhtyeen lopetettua. 1970-luvun alkupuolella Airaksinen innostui meditaatiosta ja buddhalaisuudesta ja vetäytyi pitkälti julkisuudesta.
Toiminta Loimaan Alastarolla alkoi alun perin vuonna 1981, kun meditaatio-opettajaksi kouluttautunut Airaksinen ystävineen valitsi talon meditaatiokeskuksekseen. Vainio kertoo, että Airaksisen kotitalo Helsingissä oli palanut, ja taiteilijalla oli muutenkin tullut mitta täyteen kaupungin vilskettä. Oli päästävä maalle, ja Loimaa oli sijaintinsa puolesta sopivassa paikassa. Airaksinen sai myynnissä olleeseen museotaloon tutustuessaan tietää, että paikalla oli aikanaan toiminut kutomo nimeltään Dolma, joka on Tiibetin buddhalaisuudessa feminiinisen Tārā– eli Jetsün Dölma -jumalhahmon mukaan nimetty myötätuntoharjoitus. Ostopäätös oli sen myötä sinetöity.
Loimaan maaseuturesidenssi ei ollut eristyksissä, sillä meditaatiokeskuksen lähettyvillä oli 1990-luvulla enimmillään toistakymmentä taloa, joihin muutti Airaksisen oppilaita. Osa alkuperäisistä asukkaista asuu paikalla edelleen, osa käyttää seudun taloja kesämökkeinä. Päärakennuksessa toimii edelleen maanantaisin kokoontuva jooga- ja meditaatioryhmä, jossa aktiivisia oppilaita on noin parikymmentä. Osa on paikallisia, toiset osallistuvat Skypellä. Pysyvä museotoiminta aloitettiin vuonna 2017. Airaksinen oli alkanut keräillä tiibetiläistä taidetta ja esineistöä jo 1970-luvulla, mutta keräily vauhdittui 1990-luvulla Airaksisen ymmärrettyä, että perinteinen Tiibetin buddhalainen meditaatiotaide oli suojelun tarpeessa. Muuttuvassa maailmassa ei enää ollut aikaa maalata usein satoja työtunteja vaativia meditoinnin yhteydessä syntyviä maalauksia, joita erityisesti munkit maalasivat.
Museossa käy ihmisiä ympäri vuoden, ja Vainio kertoo, että vaikka museoon tullaan ensikädessä kokemusten ja elämysten perässä – ja niitä tyrmistyttävä kokoelma toden totta tarjoaa –, usein vieraiden kanssa syntyy myös hyviä keskusteluja.
Keskuksessa on esillä Airaksisen omaakin taidetta ja tämän kokeellisen musiikin studio. Airaksisen taide on tyyliltään varsin nykyaikaista eikä pyri imitoimaan nepalilaisia vastineitaan. Samoin Airaksisen sähkösoittimet ja sävellykset ovat ajattomia, mutta kuitenkin selvästi edustavat oman aikansa avantgardea.
Taloa tuntuukin asuttavan jokin, joka on vankasti tätä hetkeä ja samalla ikiaikaista.
”Airaksinen ei ollut mikään tyypillinen hengellinen opettaja, päin vastoin hän oli tuhannen boheemi ihminen, joka ei kulkenut opettajankaavut päällä, eikä vaatinut oppilaitaan kumartamaan itseään toisin kuin tiibetiläisessä perinteessä on tapana”, Vainio kertoo.
Vainion mukaan Airaksisen oma taide on luonteva osa museon kokoelmia. Oli kyseessä sitten musiikki tai kuvataide, Airaksisen luomistyö kumpusi aina lähtökohtaisesti meditaatiosta: pyrkimyksestä ymmärrykseen ja empatiaan.
