Niko Halminen ja Tiina Nopanen ovat olleet perustamassa Rammat retkeilijät -yhteisöä. Se on kohtaamispaikka retkeilijöille, jotka esimerkiksi vammaisuuden takia poikkeavat ”normaalin” retkeilijän kuvastosta. Yhteisöön on liittynyt monenlaisia ihmisiä. Osalla on ”perinteiseksi” katsottua vammaisuutta kuten CP-vamma, amputoidut jalat tai kuulovamma. Osa taas kokee itsensä rammaksi esimerkiksi reuman, mielenterveyshaasteiden tai polven nivelrikon myötä.
Halminen toimii myös hankesuunnittelijana Paralympiakomitean ja Suomen ladun yhteisessä Luonto kaikille -hankkeessa.
”Kymmenen vuotta sitten ei ollut esteettömiä reittejä”, Nopanen muistelee ja jatkaa: ”Tässä on kyse vähän samasta asiasta kuin siinä, että 20–30 vuotta sitten ei näkynyt vammaisia missään, koska kaikki oli niin esteellistä. Meitä alkaa kuitenkin näkyä luonnossakin, kun tulee paikkoja, joihin pääsee.”
Molemmat näkevät, että suomalainen esteetön retkeily kehittyy, vaikka kehitys onkin joiltain osin hidasta. Nopanen sanoo, että kunnatkin ovat vihdoin tarttuneet aiheeseen.
”Ne ovat huomanneet, että esteettömät reitit palvelevat muitakin kuin niitä, keitä ajattelemme äkkiseltään rammoiksi. Lastenvaunulliset tai rollaattorilla kulkevat ikäihmiset pystyvät myös hyödyntämään niitä”, hän sanoo.
Sosiaalisessa mediassa Rammat retkeiliijät käyttää hastagia #MinäkinRetkeilen. Halminen kertoo yhteisön korostavan sitä, että luonnossa voi retkeillä hyvin erilaisista lähtökohdista.
Rampojen retkeilijöiden etuliitteenä oleva rampa-sana tulee englannin kielen aiemmin haukkumasanana toimineesta crip-sanasta. Rampuus kyseenalaistaa laajasti vammattomaan, terveeseen kehoon liitettäviä pystyvyysnormeja. Sen alle voidaan katsoa kuuluvaksi vammaisuuden lisäksi esimerkiksi kroonisesti sairaat, neurokirjolle kuuluvat ja mielenterveyskuntoutujat.
”Otimme tämän rampa-termin käyttöön juuri siksi, että mahdollisimman moni voisi osallistua meidän toimintaamme. Koska sisäistetty ableismi on niin vahvaa yhteiskunnassa, emme kovin helposti osaa ottaa vammaisidentiteettiä osaksi itseämme”, Halminen sanoo.
Ableismia ja tehokkuusajattelua retkeilyssä
Ableismilla tarkoitetaan yhteiskunnallista rakennetta, jossa vammattomia pidetään normaaleina ja vammaisia epänormaaleina, toisina. Sitä on usein vaikeampaa tunnistaa kuin vaikkapa rasismia, mutta siinä on kyse samanlaisesta ihmisiä arvottavasta järjestelmästä. Ableistinen järjestelmä katsoo, että vammaisen arvo ihmisenä on vähäisempi, koska häneltä puuttuu ihmisyyteen yleisesti liitettäviä kykyjä, kuten kävely- tai puhekyky. Tämä johtaa vammaisten syrjintään ja voi aiheuttaa vammaisille itselleenkin ajatuksen, että vammaisuus edustaisi vähäpätöisempää ihmisyyttä.
Nopanen kiinnittää huomiota retkeilyyn liitettyyn kuvastoon ja siihen, miten retkeilyä markkinoidaan.
”Se on aina valkoinen, hoikka ja hyväkuntoinen ihminen, joka mainoksissa hymyilee iloisesti metsässä. Suuri osa ihmisistä ei kuitenkaan näihin kolmeen kategoriaan mahdu”, hän toteaa, ja huomauttaa tämän olevan esimerkki retkeilyssä esiintyvästä ableismista.
Retkeilyn mainostaminen kuvaa yhteiskunnan läpäisevää tehokkuuden mentaliteettia, johon kuuluu nopea palautuminen palkkatyöstä. Retkeilyä markkinoidaan työssäkäyvälle, keskiluokkaiselle, vammattomalle – ja usein myös varsin maskuliiniselle – joukolle.
”Retkeily nähdään Suomessa jotenkin todella maskuliinisena, suorittavana toimintana. Mies vastaan luonto. Mennään sinne ja valloitetaan vuori!”, Nopanen sanoo. ”Kauhean kovia arvoja liitetään luonnossa olemiseen. Rampa retkeilijyys katsoo asiaa siitä näkökulmasta, ettei luontoon mennä suorittamaan. Sinne voi mennä vaan olemaan ja kokemaan hyvää oloa ja seesteisyyttä.”
Esteettömyyttä kaipaavat joukot
Suomessa on viime vuosina parannettu monien luontokohteiden esteettömyyttä. Esteettömyydellä tarkoitetaan ympäristön rakentamista tai muokkaamista sellaiseksi, että erilaiset fyysiset rakenteet ja rakennelmat eivät muodosta konkreettisia esteitä vammaisen ihmisen elämässä. Suomi on saanut EU:n hankerahoitusta esteettömien luontoreittien rakentamiseen, mutta niitä on edelleen harvassa. Reitit sijaitsevat sattumanvaraisesti pistemäisissä kohteissa eivätkä tavoita kävijöitä. Lisäksi ne ovat hyvin usein lyhyitä, vain muutaman sadan metrin pituisia. Oletuksena on, että esteettömiä reittejä käyttävät liikkuvat autolla ja tulevat katsomaan yhtä luontokohdetta, eivät pidemmälle retkelle.
Suomessa ei ole tällä hetkellä yhtäkään pidempää pyörätuolilla kuljettavaa esteetöntä luontoreittiä, joka mahdollistaisi useamman päivän retkeilyn. Aiheesta on puhunut Kalevassa pyörätuolia käyttävä Tea Tuohioja, joka toivoisi, että Lapin metsissä olisi enemmän pidempiä pyörätuolin käyttäjille soveltuvia reittejä.
Tuohinojan toive on perusteltu siitäkin näkökulmasta, että julkisuudessa puhutaan paljon luontoympäristöjen terveysvaikutuksista. Nämä positiiviset vaikutukset uhkaavat jäädä laajasti hyödyntämättä, mikäli esteettömyyttä tarvitsevat jätetään luontoretkeilyn ulkopuolelle.
Esteettömyyskysymykset koskettavat isoa osaa väestöstä. Tilastokeskuksen mukaan jopa kuusi prosenttia 50–65-vuotiaista kokee, ettei pysty ottamaan yhtä askelmaa portaissa. Käytännössä tämä haittaa monen työikäisenkin ihmisen liikkumista maastossa, jossa on usein paljon portaisiin verrattavia nousuja.
Halminen kertoo, että esteetöntä retkeilyä tulee lähestyä kahdesta näkökulmasta.
”Pitää tietysti puhua fyysisen ympäristön esteettömyydestä. Teemaan liittyy kuitenkin tiiviisti myös sosiaalinen ja henkinen puoli: retkeilijän minätoimijuus on keskeinen osa esteettömyyttä. Pystynkö toimimaan ympäristössä? Onko se ok, että olen siellä? Mitä ne muut ajattelee? Fyysistä ja sosiaalista puolta ei oikein voi erottaa toisistaan”, hän sanoo.
Reittien lisäksi tarvitaan toimivia palveluketjuja
Onnistuneessa esteettömydessä erilaiset tarpeet on huomioitu. Kysymys ei ole ainoastaan siitä, pääseekö pyörätuolia käyttävä henkilö kulkemaan, vaan myös siitä, onko esimerkiksi sokean mahdollista käyttää reittejä tai onko asioita mahdollista tehdä yksikätisesti. Monella on myös vaikeuksia hahmottaa ympäristöään, jolloin selkeä opastus on tärkeää.
Esteettömyyden moninaisuuden takia olisikin olennaista, että esteettömiä luontoreittejä olisi erilaisia ja myös niihin liittyvissä palveluissa olisi huomioitu käyttäjien erilaiset tarpeet. Kehitystä on tapahtunut Halmisen mukaan erityisesti retkeilyyn liittyvissä palveluketjuissa.
”Metsähallituksella on pyrkimys, että jokaisessa kansallispuistossa tulee olla esteettömiä toimintaympäristöjä. Aiempien esteettömän luontoliikkumisen hankkeiden kautta katsantokulma on muuttunut”, Halminen kertoo. Pelkästään kulkureittien rakentamisen sijaan on alettu suunnitella ympäristöjä, joissa myös estettömyystarpeiset vierailijat pystyvät tekemään asioita ja yöpymään.
Tähän myös yrittäjät on tärkeää saada mukaan. Kainuun ammattikorkeakoulussa on meneillään hanke, joka edistää paikallisten yrittäjien osaamista teemaan liittyen.
”Kainuu on viimeisin kohde, jossa aletaan ymmärtää, että pitää tehdä palvelukokonaisuuksia. Yrittäjät ovat alkaneet tuottaa tapoja ramparetkeilyyn, eivätkä enää pelkää vammaisia asiakkaita”, Halminen sanoo.
Nopasella on omakohtaista kokemusta Kainuun tuloksista: ”Olimme viime kesänä selkäydinvammaisen ystäväni kanssa tutustumassa Visit Suomussalmen kutsumana Kainuun esteettömiin kohteisiin. Hossan kansallispuistossa on tosi hyvin otettu huomioon, että siellä pystyy tekemään monenlaisia aktiviteetteja. Esteettömien laiturien kautta pääsee melomaan, ja siellä on myös palveluyrittäjiä, jotka vuokraavat kajakkeja, kanootteja ja apuvälineitä.”
Korkean tason poliitikkoa etsitään
Suomalaisessa lainsäädännössä ei varsinaisesti säädetä esteettömistä luontoreiteistä, vaikka rakentamisen esteettömyydestä säädetäänkin. Yleisesti määriteltyjä standardeja siitä, minne ja miten esteettömiä reittejä rakennetaan, ei ole. Näin esteettömät retkeilykohteet eivät muodosta järkevää verkostoa tai sijaitse välttämättä ollenkaan siellä, missä on eniten käyttäjiä.
Myös Paralympiakomitea on viime vuosina tehnyt yhteistyötä muun muassa Metsähallituksen, Invalidiliiton ja Suomen Ladun kanssa esteettömän retkeilyn eteen. Vaikka hankerahoitusta asian edistämiseen on saatu, ei Suomessa ole yhtä pysyväluonteista tahoa, joka koordinoisi esteettömien luontoympäristöjen kehittämistä.
Kokonaisuuden kehittymistä hidastaa Halmisen mukaan jatkuva hankehumppa. Erilliset hankkeet saavat rahoitusta esimerkiksi EU:lta pätkissä, eikä luontoretkeilyn esteettömyyden kohentamista saada osaksi jatkuvaa toimintaa.
Se on aito ongelma.
Eikö olisi helppo päättää, että jos esimerkiksi kansallispuiston kävijämäärä ylittää tietyn tason, sinne rakennettaisiin automaattisesti useamman kilometrin esteetön reitti palveluketjuineen? Syrjintä- ja yhdenvertaisuusasioihin perehtynyt valtiosääntöoikeuden dosentti Pauli Rautiainen vastaa:
”Jos joku valtakunnan tason politiikko lähtisi edistämään asiaa ja tällainen normi luotaisiin, niin kyllä. Näinhän se monessa maassa meneekin.”
Artikkelin kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
