KehoKirjoittanut Antti KurkoKuvat Henri Salonen

Kolme päivää naturistileirillä opetti, että suhteemme alastomuuteen on saunakansaksi yllättävän ujo

Alastomuuden tunne erottaa meidät muista lajeista.

Lukuaika: 4 minuuttia

Kolme päivää naturistileirillä opetti, että suhteemme alastomuuteen on saunakansaksi yllättävän ujo

Auton GPS ohjaa meidät kääntymään leirintäalueen pihaan. Parkkipaikalle on pysäköity näköesteeksi kuorma-auto, jonka kyljessä roikkuva lakana ilmoittaa yksityistilaisuudesta. Pihalla seisovassa lipputangossa liehuu Suomen Naturistiliiton lippu. “Nyt vähän jännittää”, totean kuvaajalle.

Olemme päättäneet osallistua kolmipäiväiseen naturismitapahtumaan, joka järjestetään eteläisessä Satakunnassa. 

Naturismi ja nudismi menevät puhekielessä helposti sekaisin. Ensimmäinen liittyy yhteisöllisyyteen, kun taas nudismi nähdään henkilökohtaisena haluna olla alasti. 

Koen olevani melko sinut oman alastomuuteni kanssa. Käyn usein julkisissa saunoissa ja saunon mielelläni sekasaunassa uikkarit jalassa tai ilman. On kuitenkin eri asia astella paikat paljaana ravintolan ovesta sisään, tilata olut ja istahtaa pöydän ääreen.

Tilaisuus on kertakaikkiaan kummallinen. Leirintäalueen ravintolassa soi humppa ja ihmiset tanssivat paritansseja iloisesti aataminasussa. Osa rupattelee keskenään pöydissä. Keski-ikä huitelee kuudenkymmenen ikävuoden tienoilla, ja tunnelmassa on jotain hyvin kaurismäkeläistä.

Aikoinaan leireille osallistui myös paljon lapsia. Lapset ovat nyt kasvaneet ja keski-ikä noussut reippaasti ylöspäin.

Alastomuutta ei ole ilman vaatteita

Ensikertalaiselle on aluksi outoa olla kymmenien alastomien ihmisten ympäröimänä, mutta siihenkin tottuu vähitellen. Omaa alastomuutta helpottaa se, ettei ole yksin. Tässä korostuu naturismin yhteisöllinen luonne. Sellaisina hetkinä, jolloin asioin itsekseni vaatteisiin verhoutuneiden ravintolatyöntekijöiden kanssa, huomaan asettavani vaistonvaraisesti pyyhettä haarojeni eteen suojaksi.

Vaatteet synnyttävät kokemuksen alastomuudesta – alastomuutta ei ole, jos vaatteitakaan ei ole. Samalla alastomuuden tunne erottaa meidät muista lajeista. Koiralle voi pukea vaatteet, mutta emme koe vaatteetonta koiraa alastomaksi. Alastomuuden kokemus liittyy sekä kulttuurisiin normeihin että itsetietoisuuteen – kokemukseen omasta yksilöllisyydestä. Se muistuttaa tunteena hieman samankaltaista tukalaa oloa kuin yli- tai alipukeutuminenkin voi aiheuttaa –  että on vääränlainen tai poikkeava. Nämä kokemukset voivat korostua erityisesti jos kokee epävarmuutta omasta kehostaan.

Tunnetta oman kehon riittämättömyydestä ruokkivat vallitsevat kauneusihanteet treenattuine, vähäkarvaisine sekä virheettömine vartaloineen ja niistä syntyvä paine. Kaiken tämän keskellä on virkistävää kohdata monenkirjavia kehoja esimerkiksi uimahalleissa ja yleisissä saunoissa. Ja niitä myös nämä kolme päivää tarjoavat: kiinteitä ja roikkuvia kehoja maksaläikkineen ja näppylöineen – karvoilla tai ilman. Kirjavaan joukkoon on myös helpompi solahtaa mukaan.

Viikonlopun aikana muiden alastomien ihmisten kohtaamisen tapa muuttuu. Aluksi toisten alastomuutta katsoo häveliäisyyden vuoksi hieman ohi. Kun ympärillä oleviin alastomiin kehoihin hiljalleen tottuu, ei katsomistakaan samalla tavalla enää häpeä. Alastomuuteen liittyvä lataus alkaa lässähtämään. Nakuinahan tässä kaikki ollaan, eikä siinä tunnu olevan enää mitään ihmeellistä.

Viikonlopun ohjelmassa oli kesäistä tekemistä: saunomista ja uimista.

Riisutut symbolit 

Vaatteet ovat symboleita, joilla verhoamme itsemme. Niiden perusteella on helppo tehdä oletuksia toisista ihmisistä: hänen luonteestaan, arvoistaan ja asenteistaan, ammatistaan tai luokkataustastaan. Alaston ihminen on riisuttu näistä symboleista ja oletuksista joten tämän kohtaaminen on erilaista.

Julkisista saunoista tuttu etiketti tuntuu pätevän täälläkin: uskonnosta tai politiikasta ei liiemmin keskustella. Paitsi silloin kun puhutaan julkisen alastomuuden hyväksymisestä. Siitä nimittäin jokaisella tuntuu olevan tiukka mielipide. 

Suomessa alastomuuteen on perinteisesti suhtauduttu melko neutraalisti – tai ainakin sellaista tarinaa haluamme kertoa itsestämme. Vaikka meillä on vahva saunakulttuuri, alastomuuden sietämisen rajat eivät tunnu ulottuvan mökkirantaa kauemmas. Naturistirantoja on suljettu ja naturistien suosimiin auringonottopaikkoihin ei aina suhtauduta ymmärtävästi. Naisten yläosattomuuden salliminen ei ole itsestään selvää, eikä Naturistiliitollekaan ole aina ollut helppoa löytää paikkaa järjestää omia leirejään.

“Toista se on esimerkiksi Ruotsissa, jossa on kymmenisen naturistiystävällistä leirintäaluetta”, meille kerrotaan. Ja siirryttäessä Euroopan ytimeen, Saksaan ja Ranskaan, sitä suositumpaa naturismi on. Moni tapaamamme naturisti kertookin saaneensa sieltä oman ensikosketuksensa asiaan.

Naturistinen elämäntapa alkoi yleistyä toisen maailmansodan jälkeen yleisen asenneilmapiirin vapautumisen rinnalla. Trendi tuntuu monen mielestä olleen viime vuosikymmenillä kuitenkin päinvastainen. Julkinen alastomuus saatetaan nykyisin kokea yhä useammin tabuna – tai ainakin siihen reagoidaan voimakkaammin. Ilmapiirissä on jotain hyvin amerikkalaista: vaikka kehoja seksualisoidaan ja seksillä flirttaillaan, esimerkiksi naisen nännejä sensuroidaan ei-seksuaalisissa yhteyksissä.

Kylpytakki oli käytännöllinen vaate ulkoillessa viileämmällä säällä.

Tällainenkin on Suomi

 Vaikuttaa siltä, että naturisteja ei varsinaisesti yhdistä mikään tietynlainen jaettu arvomaailma. Kyseessä on hyvin monenkirjava joukko ihmisiä, joita yhdistää vain halu vapautua vaatteista. Jotkut perustelevat sitä sillä, että ilmavirta ja aurinko tuntuvat paljaalla iholla hyvältä. Toisia vaatteet puolestaan kiristävät.

Mutta minkä vuoksi naturismi ei sitten ole yhtä suosittua Suomessa kuin monissa muissa Euroopan maissa?

“Ehkä me ollaan vaan liian pieni kansakunta tähän”, kaimakseni esittäytyvä mies toteaa.

Se saattaa pitää paikkansa. Tiheämmin asuttu Eurooppa on täynnä naturistiystävällisiä leirintäalueita ja rantoja. Pisimmällä ollaan Ranskassa sijaitsevan Cap d’Agden kaltaisissa paikoissa. Se tunnetaan naturistien omana kylänä, josta löytyvät monipuoliset palvelut ravintoloineen, hotelleineen, klubeineen ja kampaamoineen. Naturistit tuntuvatkin olevan matkustavaa sorttia.

Mutta on sitä jotain Suomessakin. Päijät-Hämeen Padasjoella järjestettävä nakukymppi-juoksutapahtuma on kasvanut vuosi vuodelta. “Seuraavaksi tulet sitten sinne”, eräs nainen kannustaa minua.

Ja miksipä ei. Kolme päivää alastomuutta on nimittäin ajatuksia herättävä kokemus. Viikonlopun aikana olemme saunoneet, uineet, heittäneet tikkaa, makoilleet rannalla kirjoja lukien, pelanneet petankkia ja tanssineet Käärijän Cha Cha Chan täyttämällä tanssilattialla. Jos jokin kynnys tässä madaltui, niin ainakin se, että kesäpäivän vietto naturistirannalla on jatkossa ihan hyvä vaihtoehto.

Tuntuu kieltämättä oudolta pukea vaatteet ylleen ja palata takaisin Babyloniin. Vitsailemme, että pitäisikö vaan jättää vaatteet pukematta ja ajaa ravintolan autokaistan kautta kotiin.

Leirintäalueen kesämajoitusten edustat olivat usein koristeltu erilaisilla camp-henkisillä koriste-esineillä, kuten posliinieläimillä. Yhdysvaltalaisen kirjailija Susan Sontagin (1933–2004) mukaan camp-herkkyys eli sensibiliteetti voi tehdä asioista, joita yleensä pidettäisiin rumina tai banaaleina, nautittavia juuri niiden liioittelun tai epäsovinnaisuuden vuoksi. Sontag korosti kuinka tämä herkkyys auttaa meitä arvostamaan asioita, jotka eivät täytä perinteisiä kauneusihanteita. Oletettavasti koriste-esineet eivät liity millään tavalla naturismiin, mutta valokuvaaja oli tunnistavinaan niissä jotain samankaltaista.

  • 18.9.2024
  • Kirjoittanut Antti Kurko
  • Kuvat Henri Salonen