Oletko koskaan miettinyt, millaisia tulkintoja sinusta tehtäisiin, jos arkeologit tulevaisuudessa löytäisivät sinulle kuuluneita esineitä? Voisiko niiden perusteella tehdä luotettavia tulkintoja sukupuoli-identiteetistäsi tai seksuaalisuudestasi? 

Todennäköisesti ei, vastaa antropologinen arkeologi Zachary Nissen yhdysvaltalaisesta Northwesternin yliopistosta. Sosiaalisesta identiteetistä voidaan tehdä tulkintoja esimerkiksi hautalöydösten, suullisen historian, ikonografian eli kuvien tutkimuksen sekä historiallisten että etnografisten eli havaintoja ja kokemuksia kuvaavien asiakirjojen avulla. Mitään varmaa arkeologia ei voi kuitenkaan koskaan sanoa ihmisen sukupuoli-identiteetistä tai seksuaalisuudesta.  

”Ongelmana on, että sosiaalinen identiteetti on sidoksissa ihmisen omaan kokemukseen. Me tutkimme kuolleita ihmisiä, joten emme voi vain kävellä heidän luokseen ja kysyä, miten he identifioivat itsensä”, Nissen selittää.  

Sukupuolen ja seksuaalisuuden tutkiminen arkeologiassa on nojannut erityisesti esinelöytöihin. Esimerkiksi haudoista löytyneitä esineitä on jaettu maskuliinisiin ja feminiinisiin eli niiden on ajateltu kuuluneen joko vain miehille tai vain naisille. Tämän esineiden jaottelun perusteella vainajan on päätelty olevan joko mies tai nainen. 

Jos haudasta on löytynyt sekä maskuliinisia että feminiinisiä esineitä, se on usein tulkittu naisen ja miehen kaksoishaudaksi. Tällöin on ajateltu, että samassa haudassa on ollut mies ja nainen, mutta toisen vainajan luut ovat esimerkiksi ehtineet jo maatua, kertoo arkeologi Ulla Moilanen Turun yliopistosta.

Sukupuolivähemmistöt ohittavaa ajattelutapaa ei ole Moilasen mukaan purkanut edes tutkimusmenetelmien kehitys. Vaikka esineiden tutkimisen rinnalle ovat tulleet esimerkiksi luu- ja DNA-analyysit, vainajien sukupuolta on arvioitu luuston feminiinisten ja maskuliinisten piirteiden perusteella. 

”Arkeologiassa binäärisen sukupuolen ulkopuolisia vaihtoehtoja ei ole tunnistettu. Jos yksilön luustossa on ollut sekä maskuliinisia että feminiinisiä piirteitä, on puhuttu ‘mahdollisista miehistä’ ja ‘mahdollisista naisista’.”  

Kummajaisista yksilöiden moninaisuuteen 

Gender- ja queer-arkeologia ovat lisänneet kiinnostusta ja keinoja sukupuolen ja seksuaalisuuden tutkimiseen arkeologiassa. Genderarkeologiaa on hyödynnetty jo 1970-luvulta lähtien, mutta Suomeen tutkimusnäkökulma saapui vasta 1990-luvulla. 

Aluksi genderarkeologia keskittyi ajamaan naisten asemaa esimerkiksi kyseenalaistamalla sukupuolirooleja sekä tuomalla naisia näkyväksi arkeologisissa aineistoissa. Myöhemmin genderarkeologia levittäytyi ajamaan laajemmin eri vähemmistöjen asemaa, ja nykyisin se kulkee parina queer-arkeologian kanssa.  

”Kun kysymykset moninaisuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja osallistamisesta ovat nousseet yleisiksi keskustelun aiheiksi, niitä on alettu miettiä myös arkeologiassa enemmän”, Nissen sanoo. 

Vaikka keskustelu arkeologisten tulkintojen moninaistamisesta on lisääntynyt erityisesti viimeisten kymmenen vuoden aikana, tutkimusta varsinkin queer-arkeologian näkökulmasta on tehty sekä Suomessa että kansainvälisesti verrattain vähän. Moilasen tiedossa ei esimerkiksi ole, että yksikään suomalainen arkeologi olisi erikoistunut pelkästään gender- ja queer-arkeologiaan. 

Moilanen itse ajautui tutkimaan sukupuolikysymyksiä arkeologiassa osittain vahingossa, kun hän tarkasteli Hattulasta 1960-luvulla löytynyttä Suontaan ristiretkiaikaista miekkahautaa osana väitöskirjatutkimustaan. Vaatteiden ja korujen perusteella haudassa oli tulkittu olevan naisvainaja, jonka mukana haudassa oli miekka. Aiemmin arkeologit olivat arvelleet haudan olevan naisen miekkahauta tai naisen ja miehen kaksoishauta.  

Moilanen halusi kuitenkin tutkia hautaa uudelleen yksilön näkökulmasta käsin ja tarkastella, mitä hautaustapa voi kertoa vainajan asemasta hänen yhteisössään. Siksi vainajan DNA lähetettiin analysoitavaksi.  

”Geneetikot sitten ilmoittivat, että vainajan sukupuolikromosomit eivät ole selkeästi XX tai XY, vaan XXY.”  

Moilanen esitti, että Suontaan haudan vainaja oli kunnioitettu yhteisönsä keskuudessa. Tutkimuksen johtopäätöksenä oli, että varhaiskeskiajan sukupuolirooleissa on havaittavissa joustavuutta. 

”Vainajaa ei pidetty mitenkään poikkeavana, vaan hän on ollut osa yhteisöä. Hautaustavasta näkyy huolenpito ja kunnioitus.”  

Moilasen mukaan queer-tutkimuksen vähäisyyttä voi osaltaan selittää se, että arkeologiassa keskitytään yksilöiden sijaan yhteisöihin ja laajoihin aineistoihin, jolloin moninaisuuteen liittyvät yksityiskohdat saatetaan ohittaa.

”Erilaiset yksilöt nähdään tällöin poikkeuksina datassa tai jonkinlaisina kummajaisina. Yksilönäkökulmasta ajateltuna kyse on yhteisöjen luonnollisesta moninaisuudesta.” 

Tulkintaa tietoisesti ja tiedostamattomasti 

Arkeologi valitsee niin teoreettisen näkökulman, tutkimusmenetelmän kuin tutkimuskysymyksensäkin tietoisesti. Näitä valintoja ohjaavat arkeologin henkilökohtaiset kiinnostuksen kohteet. 

”Arkeologia on aina tulkintaa, johon tutkijan oma maailmankuva ja näkemys vaikuttavat”, Moilanen sanoo.  

Arkeologien mielenkiinnon kohteet ovat Moilasen mukaan keskeisiä syitä, miksi sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta on tutkittu arkeologiassa vähän. Erityisesti Suomessa, missä ammattikunta on pieni, henkilökohtaisten mieltymysten merkitys korostuu.  

”Suomalainen arkeologinen aineisto taipuu kyllä queer-arkeologiaan. Moninaisuuteen liittyviä tutkimusmahdollisuuksia ei ole syystä tai toisesta nähty.”  

Arkeologisen tulkinnan tuottamiseen ei ole olemassa yleispäteviä ohjeita, vaan tulkintojen tekeminen on arkeologin vapaus ja vastuu. Tulkinnat tehdään aiemman tiedon ja tutkimuksen sekä aineiston kulttuurisen kontekstin pohjalta. 

Tutkimusasetelman tietoisen valitsemisen lisäksi arkeologien tulkintoihin vaikuttavat tiedostamattomat tekijät. Erityisesti sukupuolta ja seksuaalisuutta tutkittaessa ongelmana on, että arkeologilla voi olla esimerkiksi binääriseen sukupuolijärjestykseen tai heteronormatiivisuuteen liittyviä tiedostamattomia ajattelumalleja.  

”Arkeologiassa puhutaan helposti esimerkiksi naisten ja miesten haudoista ilman, että mietimme muita mahdollisia vaihtoehtoja”, Moilanen havainnollistaa. 

Koska tutkijan omat tulkinnat painottuvat, sekä Moilanen että Nissen peräänkuuluttavat arkeologien itsereflektion tärkeyttä tutkimuksessa.  

”Monen muun tavoin tulin alalle, jotta voisin ymmärtää itseäni paremmin. On tärkeää, että me arkeologit arvioimme kriittisesti, millainen taustamme on ja miten se vaikuttaa tutkimukseemme”, Nissen sanoo. 

”Usein käy niin, että tutkimuksen edetessä aineisto herättää uusia kysymyksiä tai se ei vastaakaan alkuperäisiin kysymyksiin. Arkeologin on oltava valmis lähestymään aineistoa tarvittaessa täysin uudella tavalla”, Moilanen toteaa.  

Vallankäytön ja politiikan väline

Arkeologian tutkimuskohteisiin vaikuttavat Nissenin mukaan myös sosiaaliset ja poliittiset valtarakenteet. Ne määrittävät sitä, kuka voi tehdä ja julkaista tutkimusta sekä kenelle annetaan valtaa.  

Arkeologiset projektit voivat olla myös valtiorahoitteisia, jolloin tutkimusta saatetaan käyttää politiikan välineenä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa keskustelua on käyty siitä, kuinka oikeistolainen politiikka vaikuttaa siihen, mitkä projektit saavat rahoitusta. Yhteiskunnassa vallitsevat sosiaaliset ja poliittiset ajatukset voivatkin juurtua myös arkeologiaan, Nissen toteaa.

Moilanen taas ei näe, että arkeologian ulkopuolisilla tahoilla olisi vaikutusvaltaa arkeologisiin tulkintoihin, ainakaan Suomessa. Hän perustelee näkemystään sillä, että Suomessa arkeologiset löydöt ovat lailla suojeltua yhteistä kulttuuriperintöä, ja niiden myyminen on laitonta. Tutkimusta rahoittavat puolestaan usein eri säätiöt, joissa rahoitushakemuksia arvioivat vaihtuvat asiantuntijapaneelit.

Moilanen on kuitenkin sitä mieltä, että arkeologisia tulkintoja voidaan käyttää ja käytetään muun muassa poliittisten agendojen ajamiseen. Historiassa ilmiö on ollut vahva esimerkiksi nationalismin aikakaudella sekä toisen maailmansodan aikaan.   

”Tulkintoja voidaan hyödyntää eri tarkoitusperiin. Jos mietitään nykypäivää, niin ilmiö näkyy esimerkiksi Suontaan tapauksessa. Se voidaan liittää osaksi keskustelua inklusiivisuudesta, mutta toisaalta tutkimukseemme tarttuivat myös yhdysvaltalaiset äärioikeistolaiset mediat, jotka syyttivät meitä esimerkiksi nykyajattelun siirtämisestä menneisyyteen.”

Media – kaupallinen koneisto vai moninaisuuden mahdollistaja? 

Yhteiskunnallisista toimijoista myös media vaikuttaa merkittävällä tavalla arkeologiaan. Sillä ei ole suoranaisesti valtaa arkeologisiin tulkintoihin, mutta niistä syntyviin mielikuviin kylläkin. 

Media tai sen yleisö saattaa tehdä arkeologisista tulkinnoista esimerkiksi virheellisiä johtopäätöksiä – tahallisesti tai tahattomasti. Näin kävi esimerkiksi Suontaan tapauksessa, joka sai paljon mediahuomiota sekä Suomessa että ulkomailla. 

”Esimerkiksi media ajatteli sanan non-binary, jota käytimme kaksinapaisen sukupuolijärjestyksen vastakohtana, tarkoittavan sukupuoli-identiteettiä. Tätä emme siis tutkineet, vaan sukupuoliroolien joustavuutta.” 

Moilasen mukaan medialla on vastuu siitä, miten arkeologisesta tutkimuksesta kerrotaan julkisuudessa. Esimerkiksi hehkuttava uutisointi voi kääntyä itseään vastaan. Suontaan tapauksessa tämä johti yleisön rajuihin ja negatiivisiin reaktioihin, jotka kohdistuivat sekä Moilaseen että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin.  

”Tuntui, että mediat alkoivat kilpailla raflaavimmasta otsikosta perehtymättä itse tutkimukseen. Yleisöltä tuli negatiivisia ja transfobisia reaktioita, välillä pelottaviakin.” 

Moilasen mielestä media ei saisi vaikuttaa siihen, mitä arkeologia tutkii. Samalla Suontaan tapauksen aiheuttamat mediareaktiot saivat hänet kuitenkin pohtimaan omaa erikoistumistaan arkeologina.  

”Itselläni olisi ollut väitöskirjan yhteydessä hyvä sauma ryhtyä tunnetuksi genderarkeologiksi. Tuntui kuitenkin, että silloin pitäisi sietää todella paljon negatiivista vastaanottoa.”  

Myös Nissen tunnistaa arkeologian ja median suhteeseen liittyvän ongelmallisuuden. Hän kuitenkin ajattelee, että median, erityisesti sosiaalisen median, vaikutus arkeologiaan on ollut positiivinen, sillä se on edistänyt tutkimukseen osallistuvien moninaisuutta.  

”Arkeologeilla on velvollisuus tehdä arkeologinen tieto saavutettavaksi myös ei-arkeologeille. Sosiaalinen media on mahdollistanut sellaisten yhteisöjen saavuttamisen, joita ei muuten välttämättä tavoitettaisi tai joita on aiemmin yritetty poistaa historian kertomuksista. Se on saanut arkeologit miettimään uudelleen suhdettaan yleisöön.”  

“Ei ole yhtä ainoaa tapaa olla ihminen” 

Jos vastaus alussa esitettyyn kysymykseen – voisivatko tulevaisuuden arkeologit tehdä varmoja tulkintoja nykyihmisten sukupuoli-identiteetistä tai seksuaalisuudesta – on todennäköisesti ei, onko arkeologian moninaistaminen edes järkevää tai mahdollista? 

Moilanen sanoo, että vaihtoehtoisten tulkintojen esittäminen arkeologiassa on tärkeää, koska sen avulla käsityksiä eri sukupuolien ja seksuaalisten suuntautumisten asemasta menneisyyden yhteisöissä voidaan laajentaa. Samalla on mahdollista löytää yhteyksiä menneisyyden ja nykyisyyden välillä.  

”Nykyajan ilmiöt tulee nähdä ja tunnistaa, jotta voidaan pohtia, olisiko tämä ollut mahdollista menneisyydessä. Kyse on vaihtoehtojen pohtimisesta, ei nykyajatusten kritiikittömästä siirtämisestä menneisyyteen.” 

Tutkimuksen moninaistamiseksi arkeologian on irrottauduttava erityisesti heteronormatiivisista ja binääriseen sukupuolijärjestykseen perustuvista ajattelumalleista. Moninaisuus on hyväksyttävä, eikä normatiivisista ajattelumalleista poikkeavia löydöksiä tule leimata kummallisuuksiksi.  

”Arkeologia on näyttänyt, että menneisyyden ihmiset eivät suhtautuneet moninaisuuteen negatiivisesti. Päinvastoin suhtautuminen toisiin on ollut huolehtivaa. Nykyihmiset voisivat ehdottomasti oppia moninaisuudesta menneisyyden yhteisöiltä”, Moilanen sanoo. 

Vaikka arkeologia tutkii menneisyyttä, Nissen näkee, että sen on oltava läsnä myös nykyajassa. Jotta ala voisi kehittyä, moninaisuudesta on keskusteltava jo koulutuksessa, ja eri lähtökohdista tulevia opiskelijoita sekä paikallisten yhteisöjen jäseniä on osallistettava arkeologiseen tutkimukseen.  

“Alan sisäisessä moninaisuudessa on vielä kehitettävää, vaikka vähemmistöille turvallisia tiloja, kuten queer- ja naisarkeologien yhdistyksiä, on enemmän kuin aikaisemmin. Kansainvälisesti suurin osa arkeologeista on kuitenkin miehiä.” 

Nissenin mukaan arkeologian tulevaisuus on valoisa, kunhan innostuneille ja luoville ideoille annetaan tilaa toteutua. 

”Arkeologia opettaa meille, että ei ole yhtä ainoaa tapaa olla ihminen. Mitä enemmän tutkimme sitä, millaista on olla ihminen erilaisina aikoina ja erilaisissa paikoissa, sitä paremmin ymmärrämme maailmaa ja itseämme – ja se on koko arkeologian tarkoitus.”

Tämä juttu julkaistaan yhteistyössä Tampereen yliopiston kanssa. Kirjoittajat ovat Kohti kestävää journalismia -kurssin opiskelijoita.