Näyttämöä hallitsee itähelsinkiläisen Puhoksen ostarin mieleen tuova silhuetti. Sen edessä seisoo joukko tyttöjä, jotka kertovat ottaneensa kotoa hatkat. ”Me lähdettiin koska ei oltu kotona turvassa”, sanoo yksi. ”Me lähdettiin, koska me haluttiin saada vapaus olla nuoria ihmisiä”, toinen jatkaa. ”Me haluttiin olla muutakin kuin tulevia vaimoja ja äitejä”, täydentää kolmas.
Kansallisteatterin Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin pohjautuu pääosin Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen samannimiseen teokseen (WSOY 2022). Se kertoo Ahmedin kokemusten kautta kuinka kasvaa aikuiseksi ja mielipidevaikuttajaksi kahden kulttuurin välisessä ristipaineessa.
Ahmedille itselleen näytelmän hatkakohtaus on erityisen tärkeä. ”Siinä näkyy hyvin se, miten meillä oli niin paha olla ja kuinka halusimme olla vain näkymättömiä. Koimme että tässä yhteiskunnassa ei ole mahdollista saada apua keneltäkään. Samalla siinä nousee esiin myös se, miten juuri maahanmuuttajataustaisten lasten kohdalla lastensuojelunäkökulma putoaa helposti pois. Ei tavalliseen tapaan kysytä kuka ottaa vastuun näistä tytöistä ja kuka huolehtii heidän kotiolosuhteistaan.”
Esityksen ohjaaja Satu Linnapuomille kohtauksessa välittyy myös se, miten tänään puhuttavan jengiytymisen takana on usein eritaustaisten nuorten erilaisia kokemuksia osattomaksi jäämisestä. ”Kuten tässäkin nähdään, monia maahanmuuttajanuoria on lähetty ulkomaille ikään kuin kasvamaan. Samalla paluu tänne ja oman paikan löytäminen voi olla entistäkin vaikeampaa. On hyvä, että maahanmuuttajanuorten erityisongelmista puhutaan, mutta myös sillä on paljon väliä, miten niistä puhutaan. Pitäisi mennä ongelmien juurisyihin eikä vain kylvää lisää osattomuutta ennakkoluulojen kautta.”
Voima näyttämöllä
Monologipohjaista kirjaa on dramatisoitu näytelmäksi siten, että aikuinen Ujuni (Emilia Neuvonen) seuraa vierestä nuoren Ujunin (Safiya Abukar) elämän käänteitä ja kommentoi niitä. Kaikkiaan lavalla nähdään ilmeisesti Kansallisteatterin Suuren näyttämön historian etnisesti monimuotoisin ensemble.
Näyttämökuvan kirkkaita värejä pursuaa esimerkiksi kohtaus, jossa ollaan tarinan somalitytöille tärkeässä Tyttöjen talossa. ”Siihen sisältyy koko esityksen suurin käänne, kun nuori Ujuni ymmärtää, että tyttöjen sukuelinten silpominen ei perustu Koraaniin, ja että se on Suomessa kielletty ja että heille on tehty peruuttamatonta vääryyttä. Tämä kaikki tapahtuu nuorisotalo kepeän hyörimisen keskellä, jota lavalla ylläpitää nuorten näyttelijöiden valtava keskinäinen energia.”
Hiukan myöhemmin parikymppinen Ujuni soittaa Voima-lehden päätoimittajalle ja tarjoaa juttuideaa siitä, miten Suomesta toimitetaan edelleen nuoria tyttöjä ulkomaille silvottaviksi ilman, että siitä puhutaan missään. Samalla kerrotaan paikkaansa pitävästi, miten toimituksessa oltiin huolissaan hänelle jutun takia ehkä koituvista vaikeuksista, mutta kuinka silloisen päätoimittaja Kimmo Jylhämön johdolla Voimassa ymmärrettiin artikkelin tärkeys. ”Minulla oli silloin niin kova draivi päällä, että oletin kaikkien olevan asiasta samaa mieltä, siksi en oikein osannut uskoa, että jutusta voisi tulla negatiivista palauteta. Kun sitä sitten tuli, se aukaisi silmiä ja kasvatti kohtaamaan vastaavaa myöhemmin lisää”, muistelee Ahmed.
Politiikan takaiskuja
Esityksessä nähdään myös kirjan ilmestymisen jälkeen tapahtuneita asioita. Siinä seurataan, kuinka Ujunin vahvalla panoksella ajettu tyttöjen silpomista koskeva rikoslain päivitys kaatui viime vaalikauden lopulla jo ennen eduskuntakäsittelyä. Mukaan ovat mahtuneet jopa porvarihallituksen kesäiset rasismikohut. ”Vaikka nämä päivitykset eivät liity suoraan kirjaan, koko työryhmän kannalta tuntui tärkeältä ottaa juuri rasismikeskustelu mukaan, koska se vaikutti niin konkreettisesti monien mukana olleiden omaan turvallisuuden tunteeseen”, kertoo Linnapuomi.
Ahmedille julkisuudessa esillä olleet ministereiden rasistiset kirjoitukset toivat mieleen lapsuuden aikaisen somali- ja muslimivihan. ”Kun puhuttiin säkkiin pukeutuvista naisista olin vielä viimeisilläni raskaana, joten tulihan siinä huolta siitä, että millaiseen Suomeen synnyttää lasta ja niin edespäin. Samalla ajattelin, ettei meillä olisi oikeutta ottaa näin isoa historiallista askelta Kansallisteatterissa ilman, että otamme ajankohtaisella poliittisella tavalla kantaa siihen, miten monet yhä haluavat sulkea yhteiskunnasta ulos niin paljon vähemmistötaustaisia ihmisiä.
Esityksessä osansa kritiikistä saavat myös rikollislain uudistamisen viime kaudella kaatumaan päästänyt Sanna Marinin hallitus ja sellainen punavihreä tekopyhyys, jossa ollaan hiljaa maahanmuuttajayhteisöjen ongelmista, etteivät siitä voisi hyötyä maahanmuuttokriittiset ja rasistiset tahot. ”Minusta siinä käytetään omaa etuoikeutta vaikenemiseen. Siinä ajatellaan itsekkäästi poliittista peliä eikä niitä, jotka tarvitsevat tukea”, tulkitsee Ahmed.
Kysyttäessä sitä, miten tekijät toivovat esityksen vaikuttavan yleisöönsä, Linnapuomi viittaa kokoomuksen Paula Risikkoon. Tämä sanoi eräässä teatteriammattilaisille suunnatussa tilaisuudessa, että teatteri on turvallisuutta lisäävä tekijä yhteiskunnassa, koska se tuo erilaiset ihmiset isojen asioiden äärelle ja ehkäisee kuplautumista.
”Itse toivoisin että tämä esitys paitsi luo toiveikkuutta ihmisten keskinäisen ymmärryksen vahvistumiseen, avartaa myös jollain lailla sitä kuvaa, mitä meillä valkoisilla on Somaliasta.”
Ahmed puolestaan toivoo, että esitys kannustaisi ihmisiä käyttämään omaa etuoikeutettua asemaansa epäkohtien korjaamiseen. ”Tyttöjen silpomista koskeva lakiasia on kirjattu nyt uuden hallituksen ohjelmaan. Silti on vaikea uskoa sen toteutumiseen, ennen kuin se oikeasti tapahtuu. Siksikin toivon, että jokainen päättäjä eduskunnassa tulisi katsomaan esityksen.”
Esitykset Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 22.3.2024 asti
