Kaikki alkoi Helsingin Töölöstä vuonna 1990, kun nuoret freelance-näyttelijät perustivat teatterin primus motorinsa Antti Raivion (1962–2023) johdolla. Q-teatteri ponkaisi yhdeksi Helsingin suosituimmista teattereista ensimmäisenä vuotenaan, kun Skavabölen pojat -näytelmä meni täysille katsomoille. Lippuja jonotettiin teatterin ulkopuolella Tunturikadulla.

Lahden kansanopiston teatterilinjalta valmistunutta Tommi Korpelaa (s. 1968) Q-teatteri ja rooli Skavabölen pojissa kouluttivat näyttämön haltuunottoon kauan ennen kuin maisterin paperit Teatterikorkeakoulusta olivat hanskassa. 

Raivio piiskasi porukkaa Teatterikorkeakoulun 1980-luvun rehtorilta Jouko Turkalta oppimiensa metodien kautta. 

“1990-luku oli vahvojen miesohjaajien aikaa”, Korpela muistelee. “Me näyttelijät oltiin ohjaajien koiria. Antti opetti mulle paljon, eli oppia tuli, ja ruoskaa. Aniharvoin kiitosta.”

Meininki alkoi muuttua vähemmän autoritaariseksi ysärin puolessavälissä, kun Jani Volanen (s. 1971) saapui Q-teatteriin. KOM-teatterissa kannuksensa ansainneella Volasella oli eri tyyli. “Näyttelijä sai olla eri mieltä kuin ohjaaja ja tehdä omia ratkaisuja”, Korpela muistaa.

Ne “omat ratkaisut” pääsivät valtakunnan televisioon, kun Volanen alkoi käsikirjoittaa ja ohjata Yleen Studio Julmahuvi -sketsisarjaa. Korpela pääsi tiimiin.

Nyt Korpela väittää, ettei nuorena tajunnut näyttelemisestä mitään. Kuten sitä, että “vastaukset ovat ihmisessä sisällä. Itsensä kanssa pitää oppia tulemaan toimeen.”

Nuori näyttelijänalku haluaa oppia kaiken, mutta aivot eivät ota kaikkea vastaan. “Koulun kaaoksessa annetaan paljon neuvoja, joista ei silloin tajua mitään. Vuosien päästä tulee hetki, kun ymmärtää, ‘ai tätä se akrobatian ope tarkoitti’.”

Nuorena haluaa kaiken valmiina. Sen sijaan, että olisi ajatellut itse, Korpela pyysi opettajiltaan, että “kerro nyt saatana miten tämä tehdään”. 

Kokenut näyttelijä ymmärtää, miten roolin ydin löytyy sisältäpäin, ja kun se löytyy, kaikki asettuu paikalleen. Samalla oppimiseen kuuluu oivallus siitä, ettei ratkaisuja löydä väkisin. Joskus pitää ajatella jotain muuta.

“Pysähdy. Hengitä. Luovuta.”, Korpela opettaa.

Saadessaan uuden roolin Korpela ei heti tiedä miten rooli pitää tehdä. Hän on hidas ja harkitsevainen. Ajatuskulultaan nopeat vastanäyttelijät alkavat hermostua, kun heillä on omat osuutensa pitkälti valmiina, mutta Korpelan kontribuutio on kesken.

“Asiat kehittyvät pikkuhiljaa. Nykerrän jotain. Seuraan ympäristöäni. Ja aina tuntuu, että ensi-iltaan mennessä tulee kiire.” 

Intuitiota ja riskejä

Q-teatterin vahvana periaatteena on tuoda näyttämölle kotimaisia kantaesityksiä. Taiteellinen vastuu on koko ensemblella. Nykyään siihen kuuluvat Korpelan ja Volasen lisäksi Lotta Kaihua (s. 1982), Satu-Tuuli Karhu (s. 1994), Korpelan puoliso, näyttelijä ja näyttelijäntaiteen professori Elina Knihtilä (s. 1971), Elena Leeve (s. 1983), Pirjo Lonka (s. 1971), Miro Lopperi (s. 1992), Jussi Nikkilä (s. 1982), Olli Riipinen (s. 1988), Eero Ritala (s. 1983) ja Anna-Sofia Tuominen (s. 1990). Teatterinjohtaja on Juho Mantere (s. 1987). 

Q-teatteri on tunnettu kantaa ottavasta tyylistään. Onko sillä yhteiskunnallista missiota?

“Jaa-a… Me ei olla tehty sellaista linjausta”, Korpela vastaa. “Mutta on aika yleistä, että teatterissa ollaan pienen ja heikon puolella.”

Taiteellinen taso on tärkeä.

“Siitä mä olen jopa ylpeä, että kun me mietitään ohjelmistoa, me ei mietitä hevon helvettiä, että mitä yleisö haluaisi nähdä. Mä olen iloinen, että homma on aina pyörinyt niin, että me voidaan tehdä mitä lystäämme. Luotamme intuitioomme siitä mitä tehdään ja keitä valitaan tekemään se.”

Korpela kiihtyy miettiessään mikä ei ainakaan olisi oikea tie.

“Mä olen huolissani, kun monesta suunnasta kuuluu, että katsojille pitäisi tehdä helpompaa ja viihteellisempää teatteria. Ihan järjetöntä! Mä olen ylpeä siitä, että me ollaan otettu hurjia riskejä.”

Vaikea tai ei, esityksen pitää toimia. Korpela kauhistuu miettiessään vastakohtaa.

“Näyttelijän painajainen on se, ettei homma toimi. Jos ei yleisö saa siitä mitään, sen tuntee kaikki näyttämölläkin. Se ‘lähdetään nyt helvettiin täältä’ -tunnelma leijuu katsomossa. Ja kiva sitten toistaa sitä viiskyt kertaa.”

Syyskaudella 2023 Korpela on ollut mukana Akse Petterssonin ohjaamassa Joitakin keskusteluja merkityksestä -näytelmässä. Sen keskeisimmissä rooleissa ovat hänen lisäkseen Elina Knihtilä ja Pirjo Lonka. Teos on nakutetun saumattomasti Q-teatteriin sopivaa ohjelmistoa. Illasta toiseen loppuunmyyty esitys kertoo beckettmäiseen tyyliin kolmen näyttelijän loputtomasta odotuksesta. Pian pitäisi päästä panemaan parastaan ja näyttämään kykynsä. Vuoron perään, sekä erikseen että yhdessä, Knihtilä, Korpela ja Lonka kohtaavat epätoivonsa. Kateus ja epävarmuus polttoaineenaan he lietsovat toisiaan angstiin. Näyttelijän suurin pelko on olla tarpeeton – ja ehkä hirveintä olisi tajuta, ettei seinän takana olekaan mitään.

Onko teos onnistunut, sen mittaa yleisö. “Sen pitää muuttaa katsojassa jotain. Sen pitää vaikuttaa”, Korpela määrittelee. “Mitä enemmän, sitä parempi.”

Joitakin keskusteluja merkityksestä todellakin täytti tuon kriteerin. Voiman toimittajien kesken pohditaan edelleen miten ihmeellinen juttu oli “ihan omin käsin alusta loppuun veistetty mökki Alaskassa”. Toivottavasti esitys lämmitetään uudestaan, että tämäkin asia saa lisää ravistuneita pohtijoita.

Muoviturskat heiluivat

Nyt, vuoden 2023 loppupuolella, Korpela näyttelee vuonna 2024 ensi-iltansa saavassa elokuvassa. Sen käsikirjoitus kuluu niihin, joista hän heti löysi “vääntöä”. Muuten hommaa ei viitsisi tehdä. 

Tunnettuna näyttelijänä hän saa jo valita minkälaisia rooleja tekee. “Nuorena piti tehdä kaikki. Mutta kyllä mä nyt kieltäydyn, jos ei se herätä mussa mitään.”

Näyttelijä rentoutuu katsomalla toisten esityksiä tai vaikka elokuvia. Sodankylän kesäkuisten elokuvajuhlien vakiokävijä löytää paljon katsottavaa. Korpelan lempiohjaajia ovat Jim Jarmusch, erityisesti hänen Down by Law -leffansa, sekä ranskalainen Claire Denis, Sodankylän vuoden 2013 festarikävijä. 

Viime aikoina hänelle ravisuttavimpia katsomiskokemuksia on ollut pakistanilaisen Saim Sadiqin esikoisohjaus, Cannesin elokuvajuhlilla kohauttanut Joyland. 

Korpela on tutustunut muunkinlaiseen esitystaiteeseen. Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth -ooppera oli hänestä yllättävän kiinnostava kokemus. Norjalainen ohjaaja Ole Anders Tandberg siirsi Dmitri Šostakovitšin neuvostodraaman kauas Venäjän taigalta: “Norjalaiseen kalatehtaaseen!” Korpela riemuitsee. 

“Muoviturskat ne vaan heiluivat! Kyllä ooppera alkaa purra muhun.”

* * * 

”Menestysesitys” Joitakin keskusteluja merkityksestä saa lisäesityksiä Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 15.1.–11.5.2024. kansallisteatteri.fi