”Ei saa syyllistää!” on tuttu vaatimus ympäristöä koskevissa keskusteluissa. Mutta kuinka usein joku aidosti syyllistää ja kuinka usein on kyse omantunnon aktivoitumisesta? Syyllisyyden pohja on vastuuntunnossa ja välittämisessä.
Syyllisyys on erikoinen tunne. Sitä voi tuntea sekä teoista että tekemättömyydestä. Syyllisyys voi olla yhtä lailla merkki omantunnon olemassaolosta tai liiallisesta tunnollisuudesta. Sitä voi kokea yksin tai yhdessä, liian vähän tai liian paljon.
Ympäristökriisi on ”kaiken kriisi”: melkein mikä tahansa asia yhteiskuntien elämänmuodossa liittyy jotenkin ympäristökuormitukseen. Tämän vuoksi ympäristösyyllisyys voi nousta esiin kaikenlaisissa tilanteissa ja paikoissa. Joskus tunne on voimakkaasti ja tietoisesti mielessä, mutta usein se on vain häivähdyksenomainen epämiellyttävä fiilis valintoja tehdessä. Jotkut elävät jatkuvassa ympäristösyyllisyyden tunnossa, ja toisinaan mukana on myös häpeää: kokemusta siitä, että on jollain lailla kelvoton.
Ympäristösyyllisyydellä myös politikoidaan. Sitä saatetaan pyrkiä tietoisesti herättämään toisissa, eettisesti arvioituna enemmän tai vähemmän oikeudenmukaisella tavalla. Tässä tekstissä keskityn juuri ympäristösyyllisyyden dynamiikkoihin julkisessa keskustelussa. Taustalla on tuore monitieteellinen tutkimus ympäristösyyllisyydestä ja häpeästä, jossa on kolme kärkeä: Ensiksi, vastuuta ja syyllisyyttä on tahallaan sälytetty kansalaisille. Toiseksi, on tiedostettava niin kutsutut tekopyhyyden ansa ja hippi-tekopyhä-paradoksi. Kolmanneksi, on olemassa pirullinen kaksoissidos eli ympäristöystävällisen käyttäytymisen kirous.
Kansalaisia sumutetaan ympäristösyyllisyydellä
Ympäristösyyllisyys on avaintunne ympäristöviestinnässä, väittää viestinnän tutkija Tim Jensen vuonna 2019 ilmestyneessä kirjassaan Ecologies of Guilt in Environmental Rhetorics. Ekologiassa puhutaan avainlajeista, joiden rooli suhteessa muihin lajeihin ja koko ekosysteemien toimivuuteen on keskeinen. Jensen kutsuu syyllisyyttä avaintunteeksi. Hän näkee, että ympäristöviestinnän muodot kiertyvät lopulta syyllisyyden ympärille.
Jensen keskustelee sekä arjessa ilmenevästä ympäristösyyllisyydestä että yhteiskunnallisista kipukohdista. Useat yritykset ovat tietoisesti sälyttäneet kansalaisille syyllisyyttä ja vastuuta ympäristöasioista. Yritykset ovat palkanneet PR-ammattilaisia suunnittelemaan syyllisyyskampanjoita, joiden tavoitteena on ollut uskotella kansalaisille, että he ovat kaikki yksilötasolla vahvasti syyllisiä. Tämä vie ihmisiltä voimaa ja motivaatiota tarttua yritysten epäoikeudenmukaiseen toimintaan. Esimerkiksi 2000-luvulla lanseerattu yksilöiden hiilijalanjälki-laskuri oli öljy-yhtiö British Petroleumin tilaama ja levittämä. Tällaisella yksilöitä syyllistävällä toiminnalla on kuitenkin pitkät juuret.
Useat yritykset ovat tietoisesti sälyttäneet kansalaisille syyllisyyttä ja vastuuta ympäristöasioista.
Yhdysvalloissa 1970-luvulla kuuluisa ”itkevä intiaani” -kampanja kiteytti: ”People start pollution. People can stop it.” Saastuttaminen langetettiin kansalaisten syyksi. Myöhemmin vuonna 2006, kun British Petroleum aiheutti huolimattomuudellaan valtavan öljykatastrofin Meksikonlahdella, yhtiö palkkasi leipiinsä tunnetun viestintägurun, Peter Sandmanin. Hän auttoi kehittämään kampanjan, jolla kansalaisten oikeutettu raivo yhtiön piittaamattomuutta vastaan saatiin uinumaan. Ovela viestintä sai ihmiset nujertumaan osasyyllisyytensä alle.
Jensen esittää, että tällaisen kampanjoinnin juuret johtavat jo siihen ilmapiiriin, jota itkevä intiaani -kampanja ja muu viestintä saivat aikaan 1970-luvulla. Nyky-yhteiskunnassa juuri kukaan ei ole voinut olla erillään ympäristölle tuhoisista elämäntavoista ja tuotantorakenteista, mutta monet yhtiöt kuitenkin suurentelivat yksilöiden osavastuuta ja osallistuivat niin kutsutun ”lajihäpeän” luomiseen: vähitellen iso joukko ihmisiä alkoi uskoa, että koko ihmislaji on häpeällisen vajavainen ja kyvytön huolehtimaan ympäristön kestävyydestä.
Ympäristötoiminnan kipupisteet ja kiroukset
Jensen ja eräät muut tutkijat ovat tarkastelleet oivaltavasti niin kutsuttua tekopyhyyden ansaa: Kun joku uskaltautuu kritisoimaan ympäristölle tuhoisia toimia, hänelle esitetään kysymyksiä kuten ”No, entä oma ympäristöjalanjälkesi?” Poliitikkoa saatetaan syyttää siitä, että hän ei ole luopunut kokonaan lentomatkustamisesta. Ympäristöluennoitsijalta saatetaan kysyä, paljon fossiilisilla polttoaineilla tuotettua sähköä powerpoint-esitys vie. Ympäristötoimijaa syytetään siis tekopyhäksi, ja tätä oletettua tekopyhyyttä väitetään häpeälliseksi.
Tilanteita tulisi kyetä arvioimaan kriittisesti. On totta, että ympäristötoimijat eivät aina riittävästi ota huomioon oman toimintansa ympäristövaikutuksia. Mutta tekopyhyyden ansoissa ei oteta huomioon rakenteellisia tekijöitä ja poliittisen toiminnan edellytyksiä. Tähän liittyy niin kutsuttu hippi-tekopyhä-paradoksi. Jos ympäristötoimija on mukana nykymaailman rakenteissa, häntä helposti syytetään tekopyhäksi. Jos hän irrottautuu omavaraisuuteen metsän keskelle, häntä syytetään hipiksi, joka ei voi ymmärtää tavallisten ihmisten monimutkaisia tilanteita.
Eräs Jensenin mainitsema ympäristötoiminnan kipupiste on kaksoissidos. Tässä yhteydessä sillä viitataan tilanteeseen, jossa ongelman ainoa saatavilla oleva ratkaisukeino samalla osallistuu ongelman ylläpitämiseen. Ympäristötoiminnassa ihmisille tarjotaan yksilöllisiä kulutusvalintoja, joita kutsutaan ympäristöystävällisiksi. Nämä kulutusvalinnat hetkellisesti helpottavat ympäristösyyllisyyttä, mutta pian ihminen taas muistaa sen, kuinka valtava ekokriisi onkaan.
Ympäristöystävälliset pienet teot muodostavat siis kehän, jossa kuluttamisen aiheuttama ympäristösyyllisyys lopulta aina uusiutuu, ellei yksilön ja yhteistoiminnan suhdetta osata muodostaa oikein. Ympäristöystävällisyyden kirous voi puolestaan viedä terän kollektiiviselta toiminnalta rakenteellisten ongelmien ratkomiseksi. Tämän vuoksi yhdysvaltalainen ympäristötoimija Sami Grover kehottaa tuoreessa kirjassaan We’re All Climate Hypocrites Now ihmisiä olemaan rohkeasti ”ilmastotekopyhiä”. Yksilöiden teoilla on väliä, mutta järjestelmän muuttamisella vielä enemmän.
Yksittäiset kansalaiset syntipukkeina
Silloin kun ympäristövastuu ja ympäristösyyllisyys sälytetään ongelmallisesti pelkästään kansalaisille, tavallisista ihmisistä tehdään kokonaiskriisin syntipukkeja. Tekopyhyyden ansaan liittyy vuorostaan yksilökohtaisia syntipukkimekanismeja: ympäristötoimijan henkilökohtaista kelvollisuutta vastaan hyökätään ja hänen harteilleen sälytetään kaikenlaisia syntejä. Esimerkiksi ruotsalainen ilmastoaktivisti Greta Thunberg on joutunut kärsimään ilmiöstä.
Syntipukkimekanismeilla on monia eri tarkoitusperiä. Niiden avulla saadaan huomio siirrettyä itse asiasta johonkin yksittäiseen henkilöön. Perimmäisenä tarkoituksena on se, että enemmistö voisi jatkaa elämäänsä kuten ennenkin, ilman vaikeita muutoksia. Syntipukkimekanismi auttaa kanavoimaan negatiivisia tunteita ja sen avulla yritetään korostaa omaa moraalista ylemmyyttä: syntipukki leimataan vajavaiseksi, epäonnistuneeksi – esimerkiksi tekopyhäksi – ja yhteisön pyhiä arvoja loukkaavaksi.
Perimmäisenä tarkoituksena on se, että enemmistö voisi jatkaa elämäänsä kuten ennenkin, ilman vaikeita muutoksia.
Viime vuosina nousseessa ympäristösyntipukki-keskustelussa on huomautettu, että ympäristöasioiden kohdalla syntipukkimekanismit auttavat – hetkellisesti – myös asioiden monimutkaisuuteen ja abstraktiuteen. Sen sijaan, että jouduttaisiin puimaan yhteiskunnallisiin ympäristökysymyksiin liittyviä eettisiä sävyjä ja vaikeita eturistiriitoja, tällaiset monimutkaisuudet ohitetaan paheksumalla jotakuta. Samalla abstraktit ympäristö- ja ilmasto-ongelmat saavat hetkeksi muodon, joka on helposti käsitettävissä. Paheksunnalla voidaan myös vahvistaa oman sisäryhmän identiteettiä.
Vastuullisia polkuja eteenpäin
Mitä rakentavaa olisi mahdollista tehdä ympäristösyyllisyydelle ja ympäristöhäpeälle? Jensen ja muut tutkijat painottavat sitä, että tietoisuus syyllisyyteen liittyvistä ilmiöistä voi auttaa reagoimaan niihin paremmin. Liian yksilöllisesti koetun syyllisyyden sijaan tarvittaisiin kollektiivisuuden vahvistamista. Modernin elämän lähtökohtainen kietoutuneisuus rakenteellisiin ongelmiin tulisi tiedostaa ja pitää julkisesti esillä, jotta tekopyhyys-ansoilta vältyttäisiin teho. Myös hippi-tekopyhä-paradoksin esillä pitäminen voi viedä sen väärinkäytöltä voimaa.
Vastuuta on sekä yksilöillä että yhteisöillä, mutta pääpainon tulisi olla rakenteellisten muutosten edistämisessä. Julkisessa keskustelussa tulisi tiedostaa syyllisyyden väistämätön läsnäolo ympäristö- ja ilmastokeskusteluissa. Ihmiset tulevat ”syyllistymään” ympäristöviestinnästä myös jatkossa. Tarvitaan tietoisuutta syyllisyyden eri muodoista: joskus syyllisyys lamauttaa ja joskus se on osa ongelmien ratkaisua. Eettisesti ja psykologisesti viisaasti käytetty syyllisyys ja häpeä voivat muuttaa maailmaa paremmaksi, kuten Suomessa esimerkiksi ympäristöfilosofi Elisa Aaltola on tuonut esiin.
Kansalaiset tarvitsevat valppautta, jotta yritysten epäeettiset ympäristösyyllisyys-kampanjat havaitaan. Syntipukkimekanismeja tulisi yksilötasolla välttää, vaikka se on nykyisessä ilmapiirissä vaikeaa. Suuttumus palvelee parhaiten väkivallattoman vaikuttamisen voimana: voi käydä niinkin, että yritysten PR-kampanjat kääntyvät itseään vastaan. Vastuuntunto johtaa kohti tervettä ylpeyttä ja kunniallisuutta, joita niitäkin tulisi voida kokea ympäristövaikuttamisen apuna.
Kirjoittaja on tutkija ja tietokirjailija, joka on käsitellyt ympäristösyyllisyyttä laajasti teoksessaan Mieli maassa? Ympäristötunteet (Kirjapaja 2019).
