Italian itärannikon säälimätön hellepäivä on kääntynyt trooppisen kosteaksi iltayöksi. Rumpali Clément Grin on koonnut patteristonsa pikkukaupungin keskustorille. Jo ennen ensimmäisiä bassorummun kumahduksia satoja katsojia on kertynyt soittajan ympärille ihmettelemään.
Verkkaisen alun jälkeen yleisön keskelle ilmaantuu punaisessa asussaan hahmo, joka eläytyy jokaiseen kolahdukseen ja rämähdykseen kuin sähköiskun saaneena. Nopeasti selviää, ettei kyse ole vain tanssista, vaan kommunikaatiosta, jossa yleisölläkin on oma roolinsa.
Heinäkuisilla Santarcangelon teatterifestivaaleilla on käynnissä sveitsiläisen Mélissa Guexin esitystaideteos DOWN Single version.
Puolisen tuntia kestävän teoksen aikana Guex vangitsee yleisön huomion hypnoottisella kehollisuudellaan. Ravistelevien kouristusten keskellä hän maanittelee ihmisiä lähemmäs itseään, mutta jo toisessa hetkessä tyrkkii heitä vihaisesti kauemmas. Syntyy vaikutelma valtavasta fyysisestä läsnäolosta ja vereslihaisesta pyrkimyksestä määritellä itse oma tilansa.
”Esitys etsii vielä muotoaan ja työstämme sitä koko ajan kiertueella. Oleellista on väkijoukon voima, jota löytyy yhtä hyvin vaikka rock-konserteista tai mielenosoituksista. Nyt halusin tutkia sitä, miten pystyn ohjailemaan yleisöä”, selittää Guex.
Suhteessa yleisöön hänestä on tärkeintä rakentaa jonkinlainen luottamuksen ja grooven yhdistelmä.
”Niiden avulla voin kutsua osallistujat mukaan, potkaista heidät kauemmas ja ottaa itse enemmän tilaa. Näin esitykseen syntyy vahva jännite viihdyttämisen ja vaikuttavuuden välille.”
Teatterin poliittisuus
Santarcangelo di Romana on runsaan 20 000 asukkaan kaupunki puolen tunnin bussimatkan päästä elokuvaohjaaja Federico Fellinin tunnetuksi tekemästä Riminin rantakaupungista. Joka kesä asialleen vihkiytynyt yleisö, taiteilijat, kuraattorit ja toimittajat täyttävät vanhan kaupunkikeskustan hiukan samaan tapaan, kuin vastaava väki vaeltaa Sodankylän elokuvajuhlilla elokuvateatteri Lapinsuun ja Kitisenrannan koulun välillä.
Vuonna 1971 perustettu Santarcangelo Festival on yksi Italian tärkeimmistä nykyteatterin, tanssin ja kokeellisen esitystaiteen tapahtumista. Sen lähtökohtana on alusta asti ollut halu etsiä esittävän taiteen sosiaalisia ja poliittisia puolia vastakohtana kaupalliselle teatterille. Yhtä lailla aina on painotettu yhteyttä paikallisyhteisöön ja kaupunkitilaan.
Kehon poliittisuuden näkökulma vahvistui etenkin vuosina 2017–2019, jolloin tapahtuman taiteellisina johtajina vaikuttivat Lisa Gilardino ja suomalainen Eva Neklyaeva. Tuolloin siellä vierailivat suomalaisista artisteista Wauhaus-ryhmä sekä Terike Haapoja ja Laura Gustafsson massiivisen monitaiteisella Museum of Nonhumanity -teoksellaan.
Nykyään festivaalia kipparoi puolalainen kuraattori, aktivisti, dramaturgi ja teatterikriitikko Tomasz Kireńczuk, jolla on kokemusta kotimaansa taidepoliittisista kiistoista. Hän korostaakin festivaalien merkitystä taiteen ja sen tutkimisen itsenäisyyden puolustajana. Samalla hän näkee tärkeänä ”keskittyä maailman epäreiluuksien keskellä sellaisiin poliittisiin ja sosiaalisiin kysymyksiin, jotka julkisessa keskustelussa jäävät marginaaliin”.
Yhteiskunnallisuus näkyi tänä vuonna myös oheiskeskusteluissa, joissa eri maiden taiteilijat pohtivat teostensa poliittisuutta ja festivaalijärjestäjät vertailivat tapahtumiensa ympäristövaikutuksia. Samassa hötäkässä italialainen taideväki järjesti kapinakokouksen, jossa laadittiin vastatoimia maan hallituksen kaavailemille kulttuuritukien uudistuksille.
Aistimuksia & minuuksia
Monitaiteista ja kaupunkitilaan yhteisöllisesti sijoittuvaa yhteiskunnallista lähestymistapaa tapahtuman ohjelmistossa edusti esimerkiksi armenilaistaustaisen italialaisen Giorgia Ohanesian Nardinin teos Գիշեր | gisher. Siinä yleisölle esitettiin ensin Armenian miehitysalueella kuvattu video, jonka jälkeen yleisö marssitettiin kaupungin halki nuotion äärelle puistoon kuuntelemaan yksittäisten ihmisen elämäntarinoita.
Ulkoilmalavalle sijoitetussa CollettivO CineticOn ja Francesca Penninin teoksessa Manifesto Cannibale. Esercizi di pornografia vegetale tutkittin puolestaan ihmisen aistivälittynyttä suhdetta ympäristöönsä. Sen yhdessä kohtauksessa tanssija eläytyi kehollaan musiikkiin, jota kykeni havannoimaan vain vilkkuvien valojen kautta. Taiteen yhteyttä lihallisuuteen ilmensi kohtaus, jossa alaston mies sai erektion kuunnellessaan hyvin kaunista pianonsoittoa.
Wojciech Grudzińskin queer-henkisessä Bow a Study -esityksessä tutkittiin kiitoskumarruksiin liittyvää nöyryyden ja ylpeyden välistä jännitettä ja valtapeliä. Fyysisesti vielä rankemmassa Dewey Dell -ryhmän I’ll Do, I’ll Do, I’ll Do:ssa Teodora Castellucci näyttämöllisti huikean kehollisen tanssin muodossa kamppailun sisäisiä demoneita vastaan – ja niille häviämisen.
Esityksellisen luennon muotoa edustivat esimerkiksi Emilia Verginellin uskonnollista etsintää ja katolisen kirkon ihmekokemuksia käsitellyt Lourdes ja afroamerikkalaiseen krumpiin, butoon ja flamencoon erikoistuneen tanssija Nachin henkilökohtainen ja identiteettipoliittisesti syvälle luotaava teos Nulle part est un endroit.
Yksi ohjelmiston polittisesti rankimmista esityksistä oli martiniquelaisen Rébecca Chaillonin Whitewashing. Tämä queer-feministinen ja manifestoivan antirasistinen teos alkaa pitkällä kohtauksella, jossa alastoman ruskean vartalonsa valkoiseksi maalannut Chaillon luuttuaa lattiaa samaan aikaan, kun katosta riippuvat jäämurikat sulavat ja levittävät ruskeaa likavettä jo puhdistettuihin kohtiin.
Tilaa empatialle
Santarcangelo Festivalin tarjonta kuvaa hyvin sitä, miten esittävän taiteen kentällä korostuvat erilaiset identiteettien ja yhteisöllisyyksien väliset jännitteet. Tämä ei tietenkään ole yllättävää aikana, jolloin ympärillämme vahvistuvat vastavalistukselliset ja erilaisuuden syrjinnälle omistautuneet liikkeet.
Juuri tässä suhteessa Melissa Guexin Santarcangelon torilla ilmentämä huutomerkki yksilön oikeudesta omaan minuuteensa ja henkilökohtaiseen tilaansa toimii sattuvana tiivistymänä monestakin asiasta.
Guex kertoo näkevänsä taiteensa ytimessä oman kehonsa työstön.
”En treenaa siinä mielessä, että olisin suorituskykyinen urheilijana, vaan voidakseni olla yhteydessä muihin ilman sanoja ja samalla tavalla kaikkialla maailmassa. Aluksi tämä oli minulle vain harrastusta, mutta siitä tuli jossain vaiheessa välttämättömyys.”
Hänen mukaan oleellista ei ole pelkästään saada muut liikkumaan, vaan se, että pystyy samalla olemaan muiden liikuttama.
”Siinä on kyse empatiasta.”