”Piti ilmottaa pesäpallomaikalle / et joko pelataan soccerii”, räppää Jare Brand JVG:n Mist sä tuut? -possebiisissä palatessaan lapsuutensa maisemiin Helsingin Roihuvuoressa. Kaupunginosa on sikäli pääkaupungille epätyypillinen, että koulun vieressä maata möllöttää pesäpallokenttä. Haaveilu pesäpallomailojen jättämisestä välinekaappiin nahkakuulan eduksi lienee kuitenkin yhä useammalle tuttu kokemus peruskoulun liikuntatunneilta myös muualla.
Pesäpallo on kiinnostava ilmiö nykyajan Suomessa, joka rakastaa ulkoisia mittareita ja kansainvälistä menestystä. Se on yksi suosituimmista liikuntaharrastuksistamme, mutta samalla ainoa, jossa on luonnollisesti täysin mahdotonta niittää mainetta maailmalla. Pesäpallolla selitetään toisinaan Suomen aikanaan kehnoa jalkapallomenestystä: niin isossa osassa maata nuori urheilija valitsee näistä kahdesta sen supisuomalaisen lajin, että mahdollinen kansainvälinen jalkapallopotentiaali menee pieneltä kansakunnalta sivu suun.
Urheilulla voi olla monenlaisia tavoitteita. Pesäpallon tausta on sotilasharjoittelun ja suomalaisen kansanterveyden vaalimisessa. Se on historialtaan läpikotaisin poliittinen laji, jonka suosio sementoitiin suojeluskunnissa. Tärkein tavoite lajilla kuin lajilla on kuitenkin löytää harrastajansa ja yleisöt sarjaotteluiden katsomoihin. Toistaiseksi pesäpallo on säilyttänyt asemansa myös kansainvälisten lajien ja viihteen puristuksessa, mutta lajin tulevaisuutta ei voi laskea toiveen varaan. Lajin painopiste siirtyi aiemmin sotilaiden kehittämisestä kansanterveyteen, mutta minne se siirtyy kansainvälisen urheiluviihteen aikakaudella?
2000-luvun suuria liikkeitä on ollut historian uudelleentarkastelu ja sen käsittelemättä jääneiden käänteiden läpikäynti. Urheilun saralla tämä on näkynyt esimerkiksi Yhdysvalloissa jalkapallojoukkueiden alkuperäiskansoja eksotisoivien nimien pois vaihtamisena, mutta Suomessa laajempaa keskustelua urheilun poliittisesta historiasta ei ole herännyt. Siinä pesäpallolla riittäisi tekemistä. Laji ei ole kunnostautunut omien poliittisten piilomerkitystensä putsaamisessa. Pihkalan pesäpallostadion seisoo Hyvinkäällä, vaikka Lauri “Tahko” Pihkalan perinnössä olisi puitavaa.
Pesäpallon pitää päättää, käpertyykö se kuihtuvien maakuntien Suomen lajiksi. Kysymys nivoutuu suoraan siihen, pystyykö laji siivoamaan poliittiset luurangot kaapeistaan. Kysymys ei ole pelkästä historiasta: pitää kysyä myös, keitä varten pesäpallo 2020-luvulla on? Silmämääräisesti laji on nykyäänkin hyvin valkoinen ja keskiluokkainen. Avoin arvokeskustelu ja oman toiminnan kriittinen tarkastelu tarjoavat myös tienviitan tulevaisuuteen: mikä on pesäpallon merkitys nyt ja tulevaisuudessa?
Vastapaino kansainvälisen menestyksen tavoittelulle on nykyajassa paikallaan. Katseen kääntäminen omaan kansakuntaan on joskus myös hyödyllistä. Kuten esimerkiksi silloin, kun kysytään, onko suomalaisilla tasa-arvoiset mahdollisuudet liikuntaan. Urheiluharrastusten hinnat ovat huimassa nousussa, ja yhä useampi toive harrastuksesta jää taloudellisten realiteettien nimissä toteutumatta.
Tässä on pesäpallolla pelin paikka. Vaikka lajin hinta on noussut, on se silti Ilta-Sanomien Urheilulehden kasaaman tilaston mukaan suosituista urheiluharrastuksista edullisimpien joukossa. Pesäpallolla olisi siis paljon mahdollisuuksia ja tarjottavaa myös uusille yleisöille.
Uudet tuulet puhaltavat kyllä pesäpallossakin, ainakin rahoituksen suhteen. Viime kausilla ylimmän sarjatason pääsponsorin tähden jokainen ottelu onkin alkanu kansainvälisen kauramaitojätin nimikkohutunkeitolla.
Kirjoittaja on entinen pesäpalloharrastaja ja Voiman hallituksen jäsen.
Lue myös
Biopolitiikan nimissä on mittailtu kalloja, mutta myös rakennettu liikuntahalleja
