”Vielä kukaan ei ole pahoittanut mieltään eikä ihmetellyt, että mitäs vittua täällä tehdään. Tässähän on vähän sellainen olo, että kelpaako tämä liiankin hyvin, kun näyttelystä tuntuu tulevan vain kehuja”, Teemu Mäenpää nauraa. 

Mäenpää on tamperelainen taiteilija, joka toimii kuraattorina kesäkuun alussa Tampereen Tullin alueella avatussa Pinni47-purkutaidetalossa. Jos jollain biologisella termillä pitäisi kuvata sitä mistä on kyse, olisi se täydellinen muodonmuutos, metamorfoosi. Pinninkatu 47:ssa sijaitseva rakennus valmistui alun perin 1951 kenkäteollisuuden käyttöön. 1970-luvulta alkaen se muutettiin toimisto- ja opetustiloiksi, kunnes lopulta 2020-luvulla se tuli elinkaarensa päähän. Rakennukset ovet lukittiin ja se koteloitui jääden odottamaan sitä, että tilalle rakennettaisiin uusi kymmenenkerroksinen opiskelijatalo kasvavan kaupungin tarpeisiin.

Pinninkadun ja Varastokadun risteyksessä sijaitsevan rakennuksen metamorfoosi ei ollut kuitenkaan täydellinen ilman viimeistä vaihetta. Kesäkuun alussa kotelosta kuoriutui esiin vapaana ja värikkäänä lepattava perhonen, johon vihdoinkin kiinnitetään huomiota ja se nähdään uudessa valossa. Rakennuksen ulkoseiniin levittäytyvä muraali saa sen loistamaan ainoana väritäplänä muuten niin tylsännäköisessä toimistorakennusten miljöössä. Sisäänkäynnin porraskäytävään heijastuu videotaidetta ja ympärillä vallitsee erikoinen äänimaailma, johon sekoittuu puheensorinaa sekä erilaisia mekaanisista, analogisista ja digitaalisista laitteista lähteviä ääniä. Rakennuksen neljä kerrosta huoneineen kolisevat, soittavat musiikkia, kilahtelevat ja puhuvat erikseen mutta yhdessä. Yhdessä huoneessa on oma mikroilmastonsa, toisessa erilaisista metalliosista, valoista ja savukoneesta rakennettu vekotin toteuttaa itsenäistä performanssiaan.

 

Epätila

Kaupungit ovat täynnä vastaavia koteloituneita rakennuksia, jotka eivät tunnu olevan minkäänlaisessa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Purkutuomiota tai uusia toimijoita odottavat rakennukset luovat eräänlaisesta epätilaa kaupunkiin, joka helposti ohitetaan tavallisessa arjessa. 

Purkutaide on tapa hyödyntää näitä tiloja ottamalla ne vielä viimeiseksi hetkeksi käyttöön ennen niiden lopullista hävitystä. Ja siitä on tullut suuri ilmiö viime vuosien aikana. Lähtölaukauksena purkutaiteen suosiolle toimi Jouni Väänäsen organisoima hanke vuonna 2016, jolloin taiteilijat maalasivat purkua odottavan kauppakeskuksen Keravan keskustassa. Väänänen nimesi projektin Purkutaiteeksi ja on sittemmin toteuttanut tuon nimen alla useita vastaavia. Vuonna 2021 Keravalla järjestetystä Väänäsen kuratoimasta purkutaideprojekti Taiteen kotitalosta tuli valtakunnallinen ilmiö, johon saavuttiin jonottamaan sisään pitkänkin matkan päästä. Vähitellen Väänäsen keksimää  termiä “purkutaide” on alettu käyttämään laajemmin ja viitaten myös muiden hankkeisiin. Pinni47 on Tampereen ensimmäinen jullkinen ja luvallinen purkutaidetalolksi esitelty projekti ja siellä vierailikin ensimmäisen viiden päivän aikana 1500 kävijää. 

Kuitenkaan tällaisten tyhjillään olevien rakennusta hyödyntäminen kulttuuria mahdollistavina tiloina ei ole uusi ilmiö. Mäenpää kertoo, että purkutaidetta on ollut jo kymmeniä vuosia ja se on hiljalleen noussut alakulttuurista valtavirtaan. Siinä missä alun perin graffitimaalarit ja bileporukat ovat puhaltaneet niihin eloisuutta lupia kysymättä esimerkiksi Tampereella sijaitsevan vanhan Tulitikkutehtaan alueella. Vasta tilojen laillisuus on tehnyt niistä ihmisille helpommin lähestyttäviä. Se on kuitenkin vaatinut aikaa ja uskallusta ylittää vanhoja rajaviivoja.

Purkutaiteen voikin sanoa törmäyttävän kaupungin hallintoa, rakennus- ja kiinteistöfirmoja sekä taiteilijoita, jotka muuten toimivat hyvin erilaisissa maailmoissa. Isot yritykset voivat haastaa omia vanhoja toimintatapojaan ja luoda positiivista kuvaa itsestään, kaupunki hyötyy siitä, että sen asukkaille tarjotaan kiinnostavia elämyksiä ja taiteilijat saavat yleisöä töilleen. Samalla toimijat oppivat toisiltaan siinä mitä tällaisen projektin pystyttäminen vaatii ja miten se voidaan pystyttää seuraavan kerran helpommin.

Pinni47:n takana on tamperelainen Pirkanmaan luovat tuottajat ry., joka palkkasi Mäenpään kuratoimaan tilaan pirkanmaalaisten taiteilijoiden yhteisnäyttelyn. 140 hakemuksesta valikoitui lopulta yhteensä 24 taiteilijaa. 

”Me ei aluksi edes päästy tänne vaan näin ensimmäisen kerran tilaan samaan aikaan kuin taiteilijat. Tämä ei ollut mikään neutraali tila vaan oikeastaan aika paskan näköinen toimistorakennus, joka ei ollut mitenkään kutsuva”, Mäenpää kertoo. 

Ripustusaikaa oli kaksi kuukautta, joka mahdollisti sen, että teokset tehtiin paikan päällä. Monet taiteilijat lähtivätkin tekemään tai ideoimaan teoksiaan vasta nähdessään tilan. Tämä näkyy siinä miten eri teokset kommunikoivat sekä tilan että myös toistensa kanssa. Kaikki näytti pitkään tyhjältä ja myöhemmin yleiseltä kaaokselta, kunnes viimeisellä viikolla saatiin siivottua ja teokset kaivettua esiin kaiken rojun keskeltä.

 

Kaupunki uusin silmin

Purkutaiteeseen sisältyy poliittinen ja kaupunkitilaa kommentoiva ulottuvuus. Taiteilijat Sini Somppi ja Tinja Ruusuvuori näkevätkin purkutaiteessa mahdollisuuden uudenlaiseen tilan haltuunottoon.

”Kaupungeissa olisi varmasti paljonkin tiloja, joita voisi samalla tavalla hyödyntää ilman suurta rahamäärää tai resursseja. Jos vaan annetaan lupa, niin aika moni innokas tulisi varmasti tekemään”, Somppi pohtii.

Mäenpää kokee, että purkutaide voi madaltaa kynnystä tulla taidenäyttelyyn ja tavoittaa sen myötä sellaista taideyleisöä, jotka eivät löytäisi muuten gallerioihin tai museoihin. Oman kiinnostavuutensa tuo myös itsessään tilan antamat mahdollisuudet käyttää materiaaleja ja muovata itsessään tilaa, jonka kautta tylsänkin näköinen toimistotila muuttuu yllättäväksi ja eloisaksi. 

”Aika vähän on jäljellä ei-kapitalistisia tiloja ja tällainen tila missä ei ole mahdollista kauhean helposti ostaa mitään taideobjekteja on ajatuksena kiinnostava. Tämä voi olla myös ihmisille lähestyttävämpää verrattuna perinteiseen galleriatilaan”, Ruusuvuori sanoo.

 

 

Vaihtoehtoisia maailmoja

Ruusuvuori ja Somppi käsittelevät molemmat teoksissaan vaihtoehtoisia tapoja elää ja kuvitella maailmassa olemista. Ruusuvuoren videoteos Eitekemisten kokoelma (Undoings) tarkastelee passiviteetteja 60:ltä eri ihmiseltä kerättyjen videoiden kautta. Lorvailua esittävä teos on kapinaa länsimaista suorituskeskeistä elämäntapaa kohtaan, haastaa arkisen suhteemme kapitalismiin ja saa katsojan pohtimaan sitä olisiko meidän mahdollista synnyttää jonkinlaista kollektiivista olemisen tapaa tai tilaa, josta voisi syntyä vastavoimaa. Tehottomuuteen ja uudenlaisiin toimintatapoihin sisältyy kuitenkin itsessään paradoksi.

 ”Aina on riski, että kapitalismi ottaa haltuun myös sen nenänheiluttelun, kuten se teki mindfulnessinkin kanssa, ja siitä tulee vain yksi uusi selviytymiskeino järjestelmässä. Kollektiivisesti meillä on mahdollisuus kuvitella ja toteuttaa  tarvittavia muutoksia”, Ruusuvuori pohtii.

Somppi puolestaan rakensi toimistokomeroon Teleportti-nimisen intallaation, johon kokija voi astua sisään miettimään minkälaiseen todellisuuteen matkaisi, millaisen todellisuuden kuvittelisi pois tai miten pystyisi muuttamaan nykyistä todellisuutta. Hopeanhohtoisen teleportin seinillä näkyvien ihmishahmojen lisäksi esillä on myös eläimiä ja ei-orgaanisia toimijoita.

 ”Aina keskitytään vain meidän ihmisten omaan kokemukseen todellisuudesta, vaikka olemassa on paljon muitakin tietoisuuksia. Nykyistä maailmaa leimaa kiire, kapitalismi ja tuho. Tulevaisuuden muuttamiseksi meiltä vaaditaan yhteistä mielikuvitelua ja rohkeutta ajatella parempaa”, Somppi sanoo.

 Maailma, tai edes Tampere, ei todennäköisesti tule vielä muuttumaan yhden purkutaidetalon myötä. Se voi kuitenkin avata silmiä arkisen ympäristön hahmottamiselle uudessa valossa. Omien asenteiden ja omaksuttujen toimintatapojen uudelleenarvioinnista on mahdollista versoa uusi, kollektiivisesti jaettu käsitys, kaupunkitilasta ja olemisesta.

Pinni47 -näyttely avoinna 30.7. asti kello 12-19 (ke-su). Juhannuksena 23.–25.6. suljettu.