Voit kuunnella ääniartikkelin myös lukuisista suoratoistopalveluista, esimerkiksi Spotifysta.
Kodin ei tarvitse olla asunto laisinkaan, ei rakennus eikä sen osa. Se voi olla vain huone matkustajakodissa. Patja, jolle päänsä kallistaa. Miten vaan, mutta siinä on tunnettava olonsa turvalliseksi.
Siinä on päästävä sellaiseen rentouden tilaan, jossa on hyvä olla.
Sen pitää olla turvallinen paikka, jossa voi uneksia.
Näin kiteytyvät elokuvasäveltäjä ja muusikko Sanna Salmenkallion pohdinnat. Hän on jo vuosia asunut yhteisöissä osana useiden ihmisten taloutta, ja hän tuntee myös matkustamisen ihanuuden ja raskauden. Suuri osa hänen töistään tapahtuu ulkomailla studioissa ja vierailuilla alan tapahtumissa. Reissaaminenkaan ei välttämättä ole poissa kotoa olemista, sillä koti voi tulla mukana oman pään sisällä pieneen hotellihuoneeseen.
Kotoisin maailma on sellainen, jossa hän on kasvanut: perheenjäsenet soittamassa jotakin niin, että kodin jokaisesta kolkasta tulvii musiikkia. “Se kakofonia on maailman turvallisinta ääntä. Se kertoo, että kaikki ovat itselleen mielekkään toiminnan ääressä.”
Salmenkallio on mielestään huono organisoimaan ja “arjen hallintakin on vähän niin ja näin”. Hän kertoo, että hänen elämänsä on tasapainottelua ekstroverttiyden eli ulospäin suuntautuvan elämän ja introverttiyden eli omaan sisäiseen rauhaansa käpertymisen välillä.
Ja sitten hän yllättää:
“Ehkä mulle tärkein koti on stagella.”
Nyt Salmenkallio valmistelee Porttiteatterin esitystä. Esityksellä ei vielä ole nimeä, mutta se kertoo rakkaudesta. Porttiteatteri on vapautuvien vankien ja rikostaustaisten ihmisten yhteisöteatteri, jonka Salmenkallio perusti vuonna 2015.
Pian Salmenkallion musiikkia kuullaan elokuvaohjaaja Virpi Suutarin uudessa dokumenttielokuvassa, joka kertoo ympäristöaktivisteista. Ensi talven Salmenkallio soittaa Helsingin Kaupunginteatterissa Compañía Kaari & Roni Martinin flamencoteoksessa. Siihen tulee mukaan taiteilijoita Andaluciasta. Ensi vuonna hän myös säveltää musiikin Pirjo Honkasalon valmisteilla olevaan fiktioelokuvaan.
Jos kukaan ei auta
Yhteisöt eroavat suurperheistä siinä, että yhteisön asukkaat eivät ole parisuhteissa keskenään eivätkä välttämättä sukua toisilleen, vaikka joskus esimerkiksi sisarusten ympärille voi muodostua kimppakämppiä.
Salmenkallion ympärille on muodostunut hänen organisoimansa yhteisö. Hänen asuntonsa on avara, valoisa ja kaunis. Ehkä onkin jonkinlaista suurta universaalia oikeudenmukaisuutta, että siitä pääsevät nauttimaan muutkin kuin Salmenkallio. Nyt hänen luonaan asuu nuori irakilainen näyttelijä Bakr Hasan, joka on alunperin tullut Suomeen pakolaisena. Pitkäaikaisena kämppiksenä ja soittokaverina on ollut irakilainen muusikko Ali Saad. Salmenkallio työskentelee paljon Hasanin ja Saadin kanssa.
“Mutta en minä mikään hyväntekijä ole”, Salmenkallio painottaa. “Tässä ystävyydessä olen myös saamapuolella.”
Eräs Salmenkallion kämppäkaveri oli muuttaessaan kertonut, millainen tavoite hänellä on tätä asuntoa ajatellen: “tehdään tästä toisillemme paratiisi maan päällä.”
Hiljattain Salmenkallio majoitti ukrainalaisen sotaa paenneen taiteilijan, ja jotkut hänen residenssiläisistään ovat helsinkiläisiä ystäviä, jotka ovat karanneet putkiremontin alta. Pian hänen luokseen saattaa muuttaa pohjoiseurooppalaisia tutkijoita.
Salmenkallion nykyinen asumismuoto, johon kuuluu pakolaistaustaisiakin ihmisiä, alkoi kehittyä muutama vuosi sitten, kun hän tutustui heihin Kansallisteatterin yhteisöprojektin Toinen koti -esityksessä. “Mä tajusin, että he ovat ihmisiä, joita kukaan ei auta. Ja he ovat joutuneet ihan älyttömiin tilanteisiin.”
Hän painottaa myös, miten pakolaistaustaisia ihmisiä ei pitäisi sääliä eikä lokeroida, vaan heidän “potentiansa”, mahdollisuudet toimintaan, pitäisi tunnistaa. Esimerkiksi Saad ja Hasan ovat taiteilijoita, joilla on valtavasti annettavaa ja jotka osaavat tehdä yhteistyötä suomalaisten ammattilaisten kanssa. Eivät he ole passiivisia avuntarvitsijoita.
Joidenkin Salmenkallion tuttujen on ollut vaikea ymmärtää hänen innostustaan jakaa kotinsa vieraiden ihmisten kanssa. Salmenkallio ei puolestaan ymmärrä, mikä asiassa on ongelma. “Joissain nämä mun asumisjärjestelyt herättävät jopa aggressiivisuutta. Minulta on kysytty, että ‘kauanko sinä meinaat jatkaa tota?’ Siihen vastaan vaan, että ‘jatkaa mitä’.”
Joidenkin on vaikea ymmärtää hänen innostustaan jakaa kotinsa vieraiden ihmisten kanssa.
Aggressio Salmenkallion maailmaa syleilevästi itsensä alttiiksi asettavaan elämäntapaan voi olla torjuntarektio. Salmenkallio tulee toiminnallaan todistaneeksi vääräksi ajatukset, ettei yksityinen ihminen voisi instituutioiden ulkopuolella auttaa hädänalaisia, ja että kaikenlaisiin pakolaisasioihin syventyminen olisi muka pelkästään hankalaa ja ahdistavaa.
Toki joidenkin tuttujen mielestä Salmenkallion yhteisöprojekti on kerrassaan hieno. “Mulle tullaan sanomaan että ’hei, ihan mahtavaa, miten sä pystyt tuohon?’.”
Mutta ei Salmenkallio lämpene tuollekaan asenteelle. Siinäkin korostuu pakolaisten ja suomalaisen keskiluokan välinen kuilu.
Futon ja flyygeli
Salmenkallion nykyinen asunto on Mellunmäessä, Helsingin itäisessä nurkassa metroradan päässä. “Vieressä Kontula ja Vuosaari ovat löytäneet identiteettinsä, mutta täällä ei ole mitään. Ei yhden yhtä kahvilaa minne voisi mennä. Tämä on ihan unohdettu lähiö”, Salmenkallio kuittailee, muttei vaikuta varsinaisesti harmistuneelta. Mellunmäki on rauhallista ja kaunista aluetta.
Salmenkalliolle tärkeintä ulkosalla on luonto – sitä ei sitten edellisessä asuinpaikassa Kruununhaassa juuri ollutkaan. Krunikassa on vähiten viheralueita asukasta kohden Helsingissä, mutta Mellunmäessä on kukkuloita, metsiköitä, siirtolohkareita ja kallioita vaikka kuinka paljon.
“Täällä on muuten kovat koordinaatit: musta on kiva kertoa ihmisille, että mä asun maailman pohjoisimman metroaseman lähellä.” Päivittäin Salmenkallio matkustaa metrolla Helsingin keskustaan työhuoneelleen tai teattereihin, joissa hän myös tekee töitä.
Kotikaupungissa on hyvä olla sujuva julkinen liikenne, sillä hän ei ole koskaan omistanut autoa. Edellisen kumppaninsa kanssa Salmenkallio asui Berliinissä ja Kööpenhaminassa, missä oli tietysti pyöräiltävä. Töiden takia paljon matkustavasta Salmenkalliosta oli kotoisaa palata Köpikseen, kun fillari odotti aina asemalla siellä, minne hän oli sen lähtiessään jättänyt.
“Mulla on myös pitkään ollut sellainen tapa, että kun tulen johonkin uuteen kaupunkiin, otan metron ja ratikan jonnekin kaukaiselle pysäkille.”
Se onkin kätevä tapa kokea todellista urbaania sykettä, sillä monien kaupunkien turisteja kuhisevat keskustat ovat kiinalaissijoittajien tai Airbnb-bisneksen valtaamia. Kotoisan arkiset kodit, joihin niin kutsutuilla tavallisilla ihmisillä on varaa, sijaitsevat yhä kauempana Eiffel-tornista, Big Benistä tai Gröna Lundista.
Mellunmäen taiteilijakodin olohuonetta hallitsee Petrof-flyygeli. Muusikko käyttää sitä tietenkin eniten soittamiseen, mutta pianosta on ollut muuhunkin. “Kun mun lapset oli pieniä, flyygeli oli tosi hyödyllinen. Se oli mulla yksiössä, ja sen päällä pystyi vaihtamaan vaippoja”, Salmenkallio kertoo ja esittelee miten äiti pääsi hoitamaan vauvaa kaarevassa kohdassa. Jos vauva ei rauhoittunut nukkumaan, äiti otti lapsen sylissä pianon ääreen ja soitti Mozartia, jonka tainnuttava vaikutus on tunnetusti suuri.
Salmenkallio vastustaa ajatusta, että kodeissa olisi aina oltava kaikkea mahdollista. “Mulla ei ollut kuin futon ja flyygeli, ja lapsilla kolmipyöräiset”, hän muistelee.
Salmenkalliolla ei ole televisiota eikä olohuoneessa ole kirjahyllyä. Tavaraton tai paperiton asunto ei suinkaan silti ole. Hänellä on pianoja ja viuluja, nuottitelineitä ja – vaikka studiossa hänellä on aina mukana padit ja tabletit – kotona hänellä on laaja nuottikirjasto. “Nuotteihin pitää välillä pystyä raapustamaan kynällä merkintöjä”, Salmenkallio kuittaa kun mietimme, miten nykyään jotkut digifanaatikot katsovat viivastojaan vain tableteilta tai jopa puhelimelta. “Ja mä vieläkin tunnistan eri opettajieni käsialat nuoteista.”
Apua Bagdadista
Eräs asia, jossa Salmenkallio on useimmiten saamapuolella, on kulinarismi. Salmenkallio ei ole hyvä ruuanlaittaja eikä edes moisesta innostunut, toisin kuin onneksi kämppikset ja heidän kaverinsa. Ja juuri kokkauksen takia Salmenkallion keittiö tunnetaan jopa yli 3000 kilometrin päässä Irakissa.
“Meidän keittiössä kokkaa usein Bagdadin mammoja. Nuorilla on tabletit auki ja suora yhteys äitiin”, Salmenkallio riemuitsee. Kokkaaminen saattaa kestää tuntikausia, ja äiti on koko ajan näytöllä auttamassa. Välillä äiti pyytää saada katsoa soosia ja poika näyttää. “Ei ole vielä valmista. Anna hautua vaan”, kertoo Salmenkallio bagdadilaisen asiantuntijan komentavan.
Aika harvat suomalaiset kaveeraavat muualta tulleiden kanssa. “Mä olen ollut syvästi järkyttynyt siitä, miten mulle tulee usein ulkomaalaistaustaiset ihmiset sanomaan, että olen ensimmäisiä, jotka puhuvat heille suomea. Tai että minun kotini on ensimmäinen suomalainen koti, johon heitä on kutsuttu. Vaikka he olisivat töissä suomalaisten kanssa, kukaan ei kutsu heitä kotiinsa.”
Tosin se, ettei suomalainen mielellään kutsu ihmisiä kylään, voi johtua peloista, mutta ei rasistisista sellaisista. “Mä luulen, että noi kaikki telkkarin sisustusohjelmat ovat pelästyttäneet suomalaiset. Raskaan työn raatajat luulevat, että kodin pitää olla jotenkin täydellinen, eikä mikään oikein riitä. Mutta olen mäkin joskus tehnyt niin, että tilaan joiltain arabeilta cateringin, jos mulla on isot juhlat.”
Hyvää makua ei ole
Salmenkalliolta ulkomaalaistaustaiset kämppikset ovat oppineet suomen kieltä mainiosti – mikä on tavallaan harmi, sillä Salmenkallio haluaisi opetella erityisesti arabiaa.
Hän onkin jo opiskellut Kairossa erästä tärkeää arabikulttuurin ulottuvuutta eli musiikkia. Lähi-idän musiikissa jopa sävelasteikot ovat erilaisia kuin eurooppalaispohjaisessa soitannassa. Siinä, missä me Pohjolassa ajattelemme yhden puolisävelaskeleen (kuten c–cis) olevan musiikin pienin väli, Lähi-idässä näiden väliin mahtuu useampikin sävel eli välit ovat pienempiä, mikrointervalleja.
Kämppikset ovat avartaneet maailmaa myös kommentoimalla sisustusta.
Kämppikset ovat avartaneet maailmaa myös kommentoimalla sisustusta. Salmenkallio on oppinut inhoamaan sanaparia “hyvä maku”, sillä hänelle se kertoo enemmänkin suomalaisten halusta olla kuin kaikki muut kuin jostain olennaisesta sisäsyntyisestä taidosta. Suomessa ihaillaan hillittyä, skandinaavista sisustustyyliä, joka pahimmillaan on pelkkää valkoista seinää ja sohvaa parilla harmaan sävyllä terästettynä. Arabit rakastavat värejä ja kitschiä.
“Kitsch edustaa jotain, jota voisi olla”, Salmenkallio miettii. “Vaikka timanttisormus. Joka ei tietenkään ole oikea. Mutta sillä ei ole väliä, se voisi olla. Arabien visuaalisuus on tosi räväkkää.”
Hyvän maun määrittelee aina eliitti. Pakolaistaustaisille kämppiksille ei edes aina aukea, mikä suomalaisen maun elementti on erityisen tyylikäs. Salmenkallio ei ole silti antanut Lähi-idän tyyli-ideoille täysin periksi. “Esimerkiksi mulla on tätä betonilattiaa”, hän näyttää olohuoneessaan, “ja musta tämä on aivan upea. Mutta jokaikinen arabi, joka tänne tulee, katsoo tätä lattiaa ekana ja on kauhuissaan. ‘Eikö sinulla ole rahaa tehdä tänne lattiaa?’ Ne ajattelee, että tää kämppä on siis ihan kesken!”, Salmenkallio nauraa.
Salmenkallio on päässyt vierailemaan kodeissa “Ankaran röheimmmissä ja Kairon rankimmissa lähiöissä”. Hän on nähnyt, miten epätoivoisissa olosuhteissa sotaa paenneet ihmiset elävät, ja miten koti saatetaan pystyttää paikkaan, jossa elämisen perusedellytyksistä – kuten lämmöstä, juomavedestä ja viemäreistä – on hirvittäviä puutteita. “Olen käynyt homeisissa kellareissa asunnoissa, joissa mun mielestä ei edes voisi asua.”
Silloinkin, kun pakolaiset siirtyvät vain naapurimaahan, he ovat alueella, jossa he eivät osaa paikallista kieltä.
“Olot voivat olla epäinhimilliset, ja silti he tekevät kaikkensa rakentaakseen jonkinlaisen kodin. Nämä kaikkein köyhimmät ihmiset ovat joka tavalla hyväksikäytettäviä”, Salmenkallio suree.
Naisen työt
Elokuva- ja teatterisäveltäjän työt ovat kiireisiä ja vievät kaiken ajan aamusta yöhön, mutta välillä kotonakin ehtii rentoutua.
Kimppa-asumisessa täytyy ymmärtää, milloin muut haluavat olla rauhassa, milloin taas on kivointa tehdä jotain yhdessä. Pohjoiseurooppalaisilla, erityisesti suomalaisilla, on hyvin tarkat rajat yksityisyydessään, eikä täällä päästetä toista ihmistä helposti lähelle. Salmenkallion kämppiksillä on aivan eri meininki. Yksityisyyden rajat ovat ohuemmat. Tavaroissa ja tilankäytössä ei ole tarkkoja rajoja siitä, mikä kuuluu kenellekin.
Olohuone on yhteistä tilaa. Omat huoneet ovat yksityisiä alueita – tai sitten eivät ihan täysin olekaan:
“Joku saattaa koputtaa mun huoneen oveen keskellä yötä ja pyytää mua selittämään jonkin mieltä askarruttavan asian”, Salmenkallio kertoo. “Tässä on ollut mulle paljon oppimista. Ja tämä on ollut yhtäaikaa maailman raivostuttavinta ja maailman mahtavinta.”
“Aina ennen juhlia minulta kysytään, että ‘tuleehan sun äiti?”
Kerran Salmenkallio osti kosteusvoidetta, jossa oli vahva ruusun tuoksu. “Jätkät otti sen välittömästi käyttöön.” Arabeilla tuoksut ovat vahvasti osa miehisyyttä.
Onneksi myös työt jaetaan. Kaikki ottavat vastuuta. Siivouspäivät sovitaan yhdessä ja niistä pidetään kiinni. Salmenkallio tekee hommia yhdessä muiden kanssa – ainakin siihen hetkeen, kunnes on pakko lähteä muualle säveltämään, nousemaan teatterin näyttämölle tai johtamaan orkesteria.
Monet nuorena Suomeen tulleet pakolaiset hengaavat mieluiten samanikäisten kanssa. “Olen usein porukan vanhin. Se tarkoittaa sitä, että minä saan aivan valtavaa kunnioitusta.” Kun Salmenkalliolla on juhlat, hän ei kuitenkaan ole vanhin, vaan sitä on tilaisuuden toivotuin vieras: “Aina ennen juhlia minulta kysytään, että ‘tuleehan sun äiti?”, Salmenkallio nauraa.
Sanna Salmenkallio opettaa koko olemuksellaan arabikavereilleen paljon:
“He näkevät mitä kaikkea nainen voi tehdä.”
Eli kaikkea.
“Joskus joudun lopettamaan sovitun siivoamisen, kun mulla on ensi-ilta. Suomalainen nainen tekee työtä. Ja kulkee välillä pieruverkkareissa.”
