KirjallisuusKirjoittanut Julius HalmeKuvat Sina Sarpola

”Naisviha on sisäänrakennettua siinä ympäristössä” – Laura Juntusen teoksen maailmassa naisilla ei ole ääntä

Esikoiskirjan tekoprosessi vei toimittaja-kirjailija Laura Juntusen takaisin päihdemaailmaan ja käsittelemään nuoruutensa kipupisteitä.

Lukuaika: 3 minuuttia

”Naisviha on sisäänrakennettua siinä ympäristössä” – Laura Juntusen teoksen maailmassa naisilla ei ole ääntä

Voit kuunnella ääniartikkelin myös lukuisista suoratoistopalveluista, esimerkiksi Spotifystä.

”Onhan akoissa aina omat hyvät puolensa. Ja on kiva, kun ei tarvi mennä yksin nukkumaan. Mut en mää tiiä. Kerran Allanin kans puhuttiin, et jos tässä elämässä pitää vielä joku akka itelleen ottaa, niin pitäis ottaa sellainen, joka ei käytä huumeita. Kun ei semmoisista ole vaimoiksi tai äideiksi. Ne on niin kieroja, ettei tosikaan. Eikä ne pysty koskaan asettamaan perhettä etusijalle. Ne vaan pettää ja juonittelee”, Henkka pohtii Laura Juntusen esikoiskirjassa Subutex-kaupungin kasvatit.

Kirja kertoo raahelaisten addiktien elämästä. Päähenkilö Henkka perehdyttää lukijan raadolliseen huumeiden ympärillä pyörivään elämään.

Juntunen seurasi ”Henkkaa” ja tämän lähipiiriä kahden ja puolen vuoden ajan. Kynnys päästä ulkopuolisena seuraamaan addikteja oli korkea, mutta Juntunen oli jo luottamuksensa ansainnut. Olihan hän ollut osa porukkaa vuosia nuoruudestaan.

”Sairastuin nuoruudessani syömishäiriöön ja masennukseen. Kun tapasin pojat Raahen lukiolla jonain perjantai-iltana, he ottivat mukaan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuli olo, että kuulun johonkin.”

Päihteet ovat itselääkintäkeino. 

”Aluksi ei tiedä, mihin lähtee. On tosi hauskaa, kunnes elämä muuttuu helvetin raadolliseksi. Elämäni kaikkein kauheimmat asiat ovat tapahtuneet päihdemaailmassa.”

Kuvioihin tuli nopeasti mukaan sukupuolittunut väkivalta. Väkivalta pahensi Juntusen kierrettä ja siitä syntyneet traumat sairastuttivat entistä enemmän.

Naisen ääni ei kuulu kirjassa, kuten se ei kuulu huumemaailmassakaan. Henkalle ja muille raahelaisille naiset olivat ”akkoja”.

”Olen halunnut luottaa lukijan kykyyn myös kyseenalaistaa lukemaansa.”

”Naisviha on sisäänrakennettua siinä ympäristössä”, Juntunen tiivistää.

Naisviha ja naisten tukahdutetut äänet vaivasivat Juntusta kirjantekoprosessin aikana, mutta hän ei halunnut lisätä teokseen alaviitteitä, joista selviäisi mitä mieltä hän itse on. Kirjan maailma aukeaa parhaiten, kun kirjan henkilöt puhuvat asioista kuten he todellisuudessa puhuvat.

”Olen halunnut luottaa lukijan kykyyn myös kyseenalaistaa lukemaansa.”

Päihderiippuvaisten naisten asema on Juntusen mukaan iso ongelma ja epäkohta, josta ei keskustella tarpeeksi. Seksuaalinen ja muu väkivalta on yleistä, jopa normaalia.

”Päihdemaailmassa naisen asema ja rooli on jotakin ihan muuta kuin suomalaisessa yhteiskunnassa yleensä. Luulen, että sitä on hankala ymmärtää. Esimerkiksi parisuhteessa tapahtuvaa väkivaltaa pidetään normaalina, naisen rooli on ottaa se vastaan. Samalla parisuhde suojaa muiden väkivallalta.” 

Pysähtyneet luukut, vanhat haavat

Paluu päihdemaailmaan tuntui Juntusesta pelottavan tutulta, kuin paluulta nuoruuteen. Ihmiset sekä hajut olivat samoja. Jukka Pojan Siviiliuhri soi edelleen. Vain päihteiden käytön ja tragedioiden määrä sekä ahdinko olivat kasvaneet. 

Nostalgiamatkana alkaneen prosessin kuluessa hän huomasi, miten samat asiat ja päivät toistivat itseään. Vanhat haavat repesivät auki.

Voiman kannessa Proteus rantatuolissa.
Voima 10/2022 on riippuvuus-teemanumero. Jos pidät lukemastasi, harkitsethan lehden vuositilausta (39€) tai irtonumeron ostamista (4,90€).

Kirjassa Henkka kertoo ajatelleensa, että Juntusen kirjaan osallistuminen olisi ollut kaveriporukan jälleennäkemistä ja menneiden muistelua. Sitä ei juurikaan tapahtunut. Ihmiset, joiden kanssa olisi muisteltu, olivat kuolleet.

”Ei se mitään juhlaa ollut. Meillä oli paljon hauskoja hetkiä, mutta koin sen matkan kyllä henkilökohtaisesti tosi raskaaksi. Nyt viimeiset pari kuukautta on ollut takki aika tyhjä”, Juntunen huokaisee.

Juntusen mukavuusalueen ulkopuolella oltiin aina, kun tilanteissa oli mukana lapsia tai aseita. Epämukavat tilanteet eivät aina päätyneet kirjaan saakka.

Kuten ei päätynyt eräs valoisa, alkukesän yökään.

Silloin Juntunen istuskeli Henkan kanssa Raahen Härkätorin puistossa juttelemassa menneistä. Henkka poltteli jointtia. Juntunen oli väsynyt, koska työpäivä oli ollut pitkä.

”Puhuttiin myös asioista, joita mulle on tapahtunut… Väkivaltakokemuksista niissä päihdepiireissä. Oli todella raskasta käydä niitä asioita läpi ihmisten kanssa, joiden kanssa on elänyt. Se oli ihan erilaista kuin niistä tässä puhuminen, eri tavalla elävää.”

Toimittajana Juntunen sanoo yleensä olevansa ammattiroolin takana, mutta kirjaa tehdessään joutui olemaan myös nuoruutensa Laura.

Vanhojen, jo käsiteltyjen, traumojen uudelleen läpikäynti oli rankkaa, mutta antoi suuntaa siitä, mitä Juntunen seuraavassa kirjassaan käsitellä.

”Haluan käsitellä naisen asemaa päihdemaailmassa enemmän, tutkia sitä ja niitä kokemuksia yhteiskunnalliselta tasolta. ’Henkilökohtainen on poliittista’. Nyt pystyn tarkastelemaan niitä asioita ulkopuolisena ja analyyttisemmin kuin olisin aiemmin ollut valmis.”

Hymy, 2022

Tulevan kirjaprojektin lisäksi Juntunen on käsitellyt aihetta lavarunoudessaan.

Pyydät mua hymyilemään,

pyydät mua hymyilemään

kun mulla on niin sievä hymy ja nätit sääret,

mahtava kissa,

olis sääli pilata tätä hetkeä murjottamalla.

 

Mut nää et tiiä,

et mulla on vartalossa sellainen kolkytvuotinen häiriötila,
tila jonka takia en pysty enää hymyilemään.

Se on mulle yksinkertaisesti mahdotonta.

 

Et tiiä

et se sun pyytämä hymy,

se hymy on hakattu musta ulos.

 

Se räsähti kuin kananmunankuori,

rikki,

kun pää iskeytyi keittiön pöytään.

 

Ja samana iltana se hymy,

se hymy on annettu naapurin Jannelle

maksuksi turvapaikasta,

likaisesta vuoteesta,

koska mikään ei oo ilmaista,

ei kulta mikään

oo ilmaista.

 

Ja sitä paitsi määhän kerjäsin sitä itse,

ne sano, et mul on vaan tapana kerjätä sitä itse.

 

Nää et ymmärrä, etten mää halua enää hymyillä.

Oon tehny sitä liian pitkään.

Sanonu joo joo kulta, anna anteeksi kulta, 

ens kerralla oon parempi, kulta.

Ei.

Nyt haluan mun vapauden.

 

Vapauden miehiltä, jotka antaa viikkorahaa

ja herättää paistamaan jauhelihaa ennen vuorokauden vaihtumista

koska vittu parasta ennen 24. elokuuta 2009.

 

Ja kyllä mää tiiän, etten osaa aina oikeita sanoja,

mut tiiän yhtä sun toista katutasolta, niistä luukuista.

Se ei vaan oo sitä, mitä nää haluat kuulla.

 

Tiiän miltä tuntuu tulla otetuksi vasten tahtoaan

ja miten harkinnanvarainen toimeentulotuki haetaan.

Siltä pohjalta mitään teorioita on aika vaikea rakentaa.

Tiiän yhtä sun toista,
mut sitä hymyä,

sitä hymyä mää en voi sulle enää suoda.

 

 

Mut yhden asian mää voin muru sulle sentään luvata:

tuun pilaamaan vielä monta muutakin hetkeä murjottamalla.

Tuun kertoon näitä juttuja jokaiselle miehelle,

joka ei halunnu niitä aikanaan kuulla.

Enkä tuu enää koskaan sanomaan

joo joo anna mulle sun kättesi teot anteeksi kulta.

 

Ei.

Mää olen jo mun oma kulta.