Voit kuunnella ääniartikkelin myös lukuisista suoratoistopalveluista, esimerkiksi Spotifysta.
Naisiin kohdistuva väkivalta ei ole marginaalinen ilmiö. Suomalaisista naisista joka kolmas on joskus kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa parisuhteessaan, joka toinen henkistä. Silti se on keskusteluissa yhä jotain, joka on tapahtunut jollekin muulle – niille päihdeongelmaisille tai muille toisille – vaikka kokemus on yleinen naisilla yhteiskuntaluokasta ja muista taustatekijöistä riippumatta.
Naiset välttelevät aihetta usein siksi, että haluavat välttää väärien epäilyjen kohdistumista nykyiseen tai entisiin kumppaneihinsa. Se on ymmärrettävää, mutta yhteiskunnallisista ongelmista on voitava puhua ilman, että tehdään liian pitkälle meneviä oletuksia niiden merkityksestä puhujan elämässä. Naisiin kohdistuva väkivalta on Suomessa yleisempää kuin lähes koko muussa Euroopassa.
Naisiin kohdistuvan väkivallan yleisyys tarkoittaa, että myös valtava määrä lapsia altistuu väkivallalle kotonaan. Tutkimusten mukaan väkivallan todistaminen voi olla yhtä vahingollista ja traumatisoivaa kuin sen kohteeksi joutuminen. Kouluterveyskyselyistä käy ilmi, että neljäs–viidesluokkalaisista lapsista oli vuoden sisällä todistanut perheenjäsenten välistä fyysistä väkivaltaa noin joka seitsemäs lapsi, kolme-neljä joka koululuokasta.
Millaisin eväin astuu aikuisuuteen tytär, joka on saanut lapsuudessaan todistaa äitinsä huorittelua tai hakkaamista? Millaista kohtelua hän oppii sietämään, mihin hän tulee tyytymään? Miten tällaista nähnyt poika kohtelee tyttöjä ja aikuisena miehenä naisia? Väitän, että kotiväkivallasta ja sen todistamisesta seuraavat traumaperäiset häiriöt seurauksineen ja liitännäisvaikutuksineen ovat valtava kansanterveydellinen kustannus.
Monen naisen kohdalla sukupuolittunut väkivalta alkaa jo lapsuudessa. Ja aivan kuten naisiin kohdistuvassa väkivallassa useimmiten, tekijät löytyvät läheltä. Monet vakavat henkisen väkivallan muodot, jotka jo tunnistetaan naiserityisessä työssä, jäävät yhä tunnistamatta tyttöjen kohdalla. Pukeutumisen, käyttäytymisen, sosiaalisen elämän tai vaikkapa painon pikkutarkka kontrollointi ei ole kasvatusta, vaan alistamista. Lähisuhdeväkivallasta tuttua ”pakottava kontrolli” -termiä sietäisi käyttää myös tyttölapsiin kohdistuvasta väkivallasta.
Naisviha kietoutuu usein pakkomielteisesti neitsyyteen tai naisen muuhun ”moraaliseen puhtauteen” ja naisen omistamisen ajatuksen kautta miehen kunniaan. Keskeistä on, ettei sama nainen saa nauttia sekä arvostusta että seksistä. On oltava pyhimysmäinen, liki sukupuoleton, henkiolento ja uhrautuva Äiti – Neitsyt, Madonna ja Muumimamma. (”Huoria” nämä naisia vihaavat miehet tarvitsevat toki silti, koska ”Äiti-Madonnan” kanssa ei oikein irtoa.)
Keskeistä on, ettei sama nainen saa nauttia sekä arvostusta että seksistä.
Liberaalikuplassa elävänä voi olla välillä vaikea muistaa, että myös joissain ihan kotosuomalaisissa piireissä tyttöjä ja naisia painostetaan yhä esimerkiksi pidättäytymään seksistä ennen avioliittoa. Ne, jotka eivät tähän alistu, yritetään saada ruotuun keinolla millä hyvänsä: uhkailulla, huorittelulla, maineen mustaamisella ja jopa väkivallalla. Omaa häpeän sävyttämää suhdetta seksuaalisuuteen yritetään vierittää naisten häpeäksi.
Toki naisvihaa on aivan kaikenlaisissa piireissä vasemmalta oikealle, konservatiiveista liberaaleihin. Ikävä kyllä se lävistää yhteiskunnan kaikki kerrokset saaden eri ympyröissä erilaisia ilmenemismuotoja. Huumorin varjolla hyväksyvät monet liberaalitkin esimerkiksi insestisen ajatuksen siitä, että tyttölapset ovat isänsä omaisuutta, jota tämä ikään kuin kilpailevilta uroksilta vartioi. Lapsia tietysti kuuluukin suojella ikätasolleen vahingollisilta kokemuksilta, mutta ajatus paljastuu misogyniseksi siinä, miten usein tämäkin vitsailu kohdistuu nimenomaan tyttöihin eikä poikiin.
Naisvihan äärimmäisin ilmentymä ovat kunniamurhat, joihin ovat Suomessa syyllistyneet miehet taustoistaan riippumatta – myös umpisuomalaiset. Nämä verrattain yleiset hirviömäisyydet kertovat karua kieltään siitä, miten kädetön tai haluton yhteiskunta on naisiin kohdistuvaan väkivaltaan puuttumaan. ”Mitään ei voida tehdä ennen kuin jotain on tapahtunut (eikä aina sittenkään)” on monen väkivallan ja vainon uhrin omakohtaisesti tuntema viranomaistotuus.
Vakavasti olisi lopulta otettava yhteiskunnan kaikilla tasoilla myös vähemmistöjen sisäinen väkivalta, joka julmimmillaan tarkoittaa kunniamurhien lisäksi silpomisia ja pakkoavioliittoja. Sitä ovat vaatineet viime aikoina muun muassa ihmisoikeusaktivistit Rojin Birzoi ja Ujuni Ahmed. Aihe on aivan liian vakava jätettäväksi rasistien keppihevoseksi.
Sensitiivisyyttä kuitenkin kaivataan erityisesti siihen, ettei vastuuta väkivallasta vieritetä millään tapaa uhreille. Lisää kontrollia ei kaivata: ei syyllistämistä koetusta väkivallasta, ei vaatimuksia huivista päähän tai pois päästä, ei vaatimuksia oman vakaumuksen, kulttuurin tai läheisten hylkäämisestä. Sellaiset päätökset kuuluvat naisille itselleen.
Tämän kolumnin ilmestyessä minulla on ilo ja kunnia olla jo toisen tyttölapsen äiti. Tulen tekemään kaikkeni sen eteen, että maailma tulisi olemaan tyttärilleni edes hieman kohtuullisempi paikka kuin se on ollut sukupuolemme edustajille tähän saakka. Edistys ei ikävä kyllä ole itsestäänselvyys, kuten viimeaikainen kehitys meillä ja maailmalla näyttää. Sen eteen on taisteltava joka ikinen päivä. Onneksi tässä työssä on mukana yhä enenevissä määrin myös miehiä ja isejä.
Kirjoittaja on entinen Voiman päätoimittaja. Kuuntele Männynvälin ja Laura Gustafsson podcastia Syndikaattia osoitteessa voima.fi/audio.
