Toisinaan mielenhallinnan ammattilainen näyttää tältä: muodikkaalta 28-vuotiaalta mieheltä, joka on edellisiltana voittanut jälleen yhden jalkapallomatsin. Ehkä juuri hetkessä elämisen ja mielen tyynnyttämisen ansiosta Pyry Soiri pelaa ammatikseen. Hän tekee sitä paitsi seurajoukkueessa, joka on tottunut voittamaan, myös Suomen maajoukkueessa.
Uuden kauden aluksi Soirin edellisestä rupeamasta HJK:n riveissä kirjoitettiin näin: ”…debyyttikausi oli vaisu” (IS Urheilulehti). Vuosi sitten lehdissä kerrottiin hänen parisuhteestaan. Eräässä otsikossa muun muassa Iholla-sarjaa tähdittävä Sara Sieppi mainitaan nimeltä, Soiri itse on vain ”Huuhkajista tuttu jalkapalloilija” (Ilta-Sanomat).
Ja jos julkisuuden paineet eivät ole tarpeeksi, milloin tahansa kesken ottelun yleisön joukosta voidaan huutaa rumia kommentteja. Pysypä siinä tyynenä.
Soiri pysyy. Hän kohauttaa olkiaan Urheilulehden jutulle. ”En mä hirveästi lue noita.” Hän sanoo elävänsä ”tavallista parisuhdetta” ja antavansa sitä koskevien huhujen ja väitteiden mennä ”yhdestä korvasta sisään toisesta ulos”. Täsmälleen samaa hän sanoo matsien huuteluista. Yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos.
Vähän kuten meditoijat sanovat ajatuksista. Antaa niiden tulla ja mennä.
Melun yläpuolella
On harvinaista, että urheilija revittelisi puheillaan julkisuudessa, peliareenoiden ulkopuolella. Seppo Räty, Minna Kauppi ja Kimi Räikkönen ovat poikkeuksia. Jalkapallossa räväköitä lausuntoja kuullaan lähinnä maailmantähdiltä, sellaisilta kuin Cristiano Ronaldo.
Eikä Ronaldokaan selvinnyt rangaistuksetta sen jälkeen, kun avautui toimittaja Piers Morganin tv-spesiaalissa seuransa Manchester Unitedin valmentajasta ja kokemastaan kunnioituksen puutteesta. Ura seurassa ei jatkunut.
Urheilijat eivät usein halua ja uskalla keikuttaa venettä. Heidän koko elantonsa saattaisi painua aaltoihin samassa rytäkässä. Tämän voisi ajatella pätevän myös Soiriin, jonka sopimus HJK:n kanssa päättyy tähän vuoteen, kuten useimmilla muillakin joukkueen pelaajilla. On tärkeää olla joukkuepelaaja myös kentän ulkopuolella.
Urheilijoilla on kuitenkin muitakin kuin sopimussyitä vedota tyyneyteen ja vähätellä paineiden vaikutusta. Se on osa heidän urheilijuuttaan. ”En mä aseta itselleni ylimääräisiä paineita. Joka kerta, kun mä pelaan, mä annan kaikkeni”, Soiri sanoo, ja se kuulostaa kieltämättä ammattiurheilijan lausunnolta.
”Kritiikki kuuluu hommaan, ja sen avulla pitää kehittyä. Mutta vaikka kaikilla saa olla mielipide, en mä niistä jokaista kuuntele.”
Kun Kiira Korven runokirja sai Helsingin Sanomien kriitikolta tyrmäyksen, ex-luistelija nousi itse sen yläpuolelle. ”Hienoa että kirjani hyppäsi tänään Aamulehden ja Hesarin kriitikoiden käsittelyyn. Luin molemmat tekstit suurella mielenkiinnolla”, hän kirjoitti Instagram-tilillään.
Urheilijat ovat tottuneet sulkemaan maailman melun ulkopuolelle.
Katufutiksesta kiitollisuuteen
Soirin ensimmäinen muisto jalkapallon pelaamisesta on Mosambikista. Hän muutti sinne äitinsä kanssa Helsingistä nelivuotiaana. ”Korkeavuorenkadulta muistan vain hiekkalaatikon, mutta Maputossa me asuttiin kerrostalossa, ja siinä pihassa muistan potkineeni palloa”, Soiri kertoo.
Hänen pelaajapolkunsa ei ole kulkenut organisoitujen treenien tai maineikkaiden akatemioiden kautta. Jälkimmäisissä etsitään nuoria lupauksia, laitetaan nämä kilpailemaan keskenään ja puristetaan ulos lahjakkaimmat.
Soiri oppi pelaamisen ensisijaisesti tovereiltaan ja katufutiksesta asuessaan Afrikan eri maissa. Ennen takaisin Suomeen muuttamista 16-vuotiaana jalkapallo oli enimmäkseen höntsäämistä. Koulun joukkuekin treenasi vain satunnaisesti. ”Eniten organisoitua taisi olla se, kun järjestettiin Tansaniassa Dar es Salaamissa äidit vastaan pojat ja aikuiset vastaan lapset -matseja”, Soiri kertoo.
”En mä nuorena ikinä ajatellut, että musta voisi tulla ammattilaisjalkapalloilija. Kykyihini uskoin kyllä. Mutta koska ei ollut mitään joukkueita tai mitään akatemioita, oli tosi vaikea nähdä, miten se ura rakentuisi.”
Ensimmäisen vuoden Suomessa Soiri pelasi junioritasolla Kouvolan MyPassa eli Myllykosken Pallossa. Se oli vaikeaa aikaa. Soiri myöntää, ettei tiennyt taktiikasta mitään ja pelasi välillä vain itselleen. ”On hetkiä, kun ajattelen, että olisin paljon parempi, jos olisi käynyt akatemian. Ja on hetkiä, kun ajattelen, että ehkä tätä kaikkea ei olisi silloin tapahtunut”, Soiri sanoo. ”Se tapa, jolla olen päätynyt tähän, on luksusta.”
Kiitollisuus on mindfullnessissakin keskeinen käsite, joka toistuu pelaajan puheissa jatkuvasti. Hän on kiitollinen äitinsä, muiden läheistensä, tovereidensa ja monen muun tuesta. Hän on kiitollinen urastaan ja asemastaan.
Osa jotain suurempaa
Helsingin Jalkapalloklubi eli HJK on miesten edustusjoukkueen mestaruuksissa mitattuna Suomen menestynein seura. Veikkausliigan hallitseva mestari johti sarjaa toukokuun alussa viiden ottelun jälkeen neljällä voitolla ja yhdellä tasapelillä.
Ainakin alkukauden Soiri on pelannut avauskokoonpanossa laitapuolustajan paikkaa. Hänen kaltaisiaan kutsutaan usein moderneiksi jalkapalloilijoiksi: Soirin voi heittää erilaisiin peliryhmityksiin ja erilaisille pelipaikoille. Hän puolustaa tonttiaan menestyksekkäästi, mutta luo myös vaarallisia tilanteita vastustajan maalille.
Kauden toisessa ottelussa Soiri teki maalin, vaikka se menikin verkkoon vastustajan jalasta. ”Aina sanotaan, että kaikki pakit on epäonnistuneita hyökkääjiä”, Soiri sanoo ja nauraa.
Vielä 16-vuotiaana hän ajatteli itseään puhdasverisenä kärkipelaajana. ”Se oli alussa iso asia lähteä yhtäkkiä pelaamaan enemmän puolustajan paikalla, etenkin kun nuorempana minulle on sanottu, että puolustaminen ei ole mun vahvuus.”
Kun Soiri reilu vuosi sitten palasi Valko-Venäjän, Itävallan ja Tanskan pelivuosien jälkeen taas Suomeen ja teki sopimuksen HJK:n kanssa, hän tahkosi sanojensa mukaan kolme kuukautta yksi vastaan yksi -harjoitusta puolustajan roolissa. Ennen hän olisi ottanut hyökkääjän paikan. ”Ehkä siinä on myös vähän kyse itselleen todistamisesta ja kehittymisestä.”
Siinä on kyse myös jostain isommasta: pelaaja tekee sen, mikä auttaa joukkuetta. Niin kokenut jalkapalloilija kuin meditoijakin tajuaa olevansa osa isompaa kokonaisuutta, oli se sitten HJK tai maailmankaikkeus.
Tässä ja nyt
Maineikkaan Jalkapalloklubin pelaajille asetetaan toki toisenlaisia tulostavoitteita kuin maailmankaikkeuden osasille. HJK:n edustusjoukkue lähtee voittamaan jokaista peliä. Jokainen pelaaja joutuu kamppailemaan myös paikasta avauskokoonpanossa.
Siitäkään Soiri ei myönnä ottavansa liikaa paineita. ”Enemmän mä saan siitä energiaa. Ymmärrän, missä asemassa olen, ja ymmärrän, että se on asema, jossa moni haluaisi olla. Se motivoi mua. Onhan se nyt siisti lähtökohta, että me lähdetään aina voittamaan.”
Paineita hän käsittelee keskittymällä päivittäiseen tekemiseen, rutiineihin ja valmistautumiseen. ”Myös sen takia tykkään sanoa, että elän nykyhetkessä”, Soiri sanoo. Samalla hän myöntää, että se on helpommin sanottu kuin tehty. ”Mutta jos mä elän tulevaisuudessa, se luo painetta. Ja jos mä elän menneisyydessä, se luo ahdistusta. En mä väitä, ettei mulla ole mitään paineita, mutta loppupeleissä kyse on siitä, miten niitä oppii käsittelemään, miten oppii olemaan valmiimpi.”
28 vuoden iässä ja 39 aikuisten maaottelun kokemuksella Soiri kuuluu seurajoukkueensa kokeneimpiin. Kokemus ja ikä ovat auttaneet laittamaan asioita perspektiiviin. ”Nuorempana asettaa itselleen tosi paljon paineita. Mutta nyt olen pystynyt nauttimaan tästä. Ja elämässä on muitakin tärkeitä juttuja.”
Kokemus on opettanut, että vaikeatkin ajat menevät ohi.
Kun Soiri pelasi Tanskassa maan toisella sarjatasolla Esbjergissä kaudella 2020/21, joukkueen valmentajaksi palkattiin saksalainen Peter Hyballa. Kaksi kuukautta pestin alkamisen jälkeen joukko edustusjoukkueen pelaajia kirjelmöi seuran omistajille vakavasta epäluottamuksesta valmentajaa kohtaan. He kirjoittivat fyysisistä ja psyykkisistä loukkauksista.
”Joo, se jätkä”, Soiri sanoo ja naurahtaa. ”Mulla on ollut kaikenlaisia kokemuksia, ja olen saanut kuulla vaikka mitä, itseenikin kohdistuvaa. Mutta en ole ihan valmis vielä niistä puhumaan, ehkä joku päivä.”
Kun tyyneyskään ei riitä
Jalkapallossa on lopulta kyse tulosurheilusta, eivätkä pelaajat säästy kovalta kritiikiltä. Peliura on verrattain lyhyt ja usein rikkonainen. Se on vain siedettävä.
Toisinaan tarvitaan kuitenkin myös rohkeutta. Siinäkin joutuu tosin miettimään, miten paljon venettä uskaltaa keikuttaa. On eri asia kritisoida Qatarin MM-kisoja ja samalla jalkapallon kansainvälistä kattojärjestöä FIFAa kuin pelaajiin kohdistuvaa rasismia.
Ero näkyy myös Soirin vastauksissa. Se, onko yksittäisellä pelaajalla vastuu ottaa kantaa Qatarin kisoihin, on Soirin mukaan vaikea kysymys. “Niin, en tiedä, mitä sanoisin siihen. Kollektiivisesti me saadaan tietysti myös enemmän aikaan kuin yksin… Nostan kyllä hattua kaikille, jotka tekee sitä. ”
Rasismin suhteen niin Soirin kuin hänen pelaajatoveriensa viesti on selvästi jyrkempi. Kun Soirin läheisin maajoukkuetoveri Glen Kamara sai pari vuotta sitten skotlantilaisen seurajoukkueensa Rangersin pelipaidassa kuulla rasistisia solvauksia vastustajalta, maajoukkueen jäsenet esiintyivät julkisuudessa I Stand With Glen -t-paidoissa. ”Mulle tärkeintä on se, että joukkueessa on kunnioitusta ja tasa-arvoa. Niistä ei ole tinkimistä.”
Rasismia ei tarvitse ottaa vastaan tyyneydellä. ”Aina kun tuollaista tapahtuu, pitää ottaa kantaa”, Soiri sanoo. Pelaajat ovatkin yhteisönä ottaneet kantaa maailmanlaajuisesti. Huippujoukkueiden polvistuminen ennen matseja on ollut näkyvä tapa osoittaa tukea Black Lives Matter -liikkeelle.
Ja silti, taas huhtikuussa uutisoitiin rasistisista solvauksista. Tällä kertaa niitä huudeltiin Inter Milanissa pelaavalle Romelu Lukakulle Juventuksen fanikatsomosta. Välillä näyttää siltä, ettei parannusta tapahdu. ”Onhan se siihen nähden maraton”, Soiri myöntää. ”Ja kaikkien pitää jaksaa juosta se, eikä todellakaan pelkästään niiden, jotka joutuu rasismin kohteeksi.”
