Voit kuunnella ääniartikkelin myös lukuisista suoratoistopalveluista, esimerkiksi Spotifystä.
”Voisitteko poistaa vanhan jutun?” Tällaisia pyyntöjä tippuu sähköpostiin yhä useammin.
”Lehtihaastattelussa vuosia sitten ihminen on kertonut jotakin arkista ja harmitonta, tyyliä kouluaikojen lempiruokansa, ja nyt hän haluaa, että se poistetaan verkosta. Se ei ilmeisesti enää sovi hänen julkisuuskuvaansa”, Adile Sevimli kertoo viime aikojen kehityksestä. Hänet valittiin viime vuonna Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kustantaman Ylioppilaslehden päätoimittajaksi, joten hän analysoi journalismin nykytilaa aitiopaikalta.
”Journalismi ei kuitenkaan ole yksityishenkilöiden markkinointiviestintää eikä toimittaja voi antaa kehystämisvaltaansa pois eikä hyväksyttää lehtikuvia haastateltavalla. Journalismi on julkista keskustelua, eikä haastateltava välttämättä saa itselleen välitöntä hyötyä, vaan keskustelu palvelee isompaa päämäärää.”
29-vuotias Sevimli on aina ollut kiinnostunut yhteiskunnallisesta keskustelusta. Hän on kotoisin Oulusta, josta lähti Helsingin yliopistoon opiskelemaan politiikan ja viestinnän tutkimusta. Ennen Ylioppilaslehden päätoimittajakauttaan hän toimi verkkomedia Long Playn tuottajana ja kirjoitti freelancerina Helsingin Sanomiin, Trendiin ja Nuoreen Voimaan. Hän julkaisi yhdessä Oona Pohjalaisen kanssa nuortenromaanin Kärsimyskukkauuteaddiktio, joka voitti viime vuonna Savonia-kirjallisuuspalkinnon. Siinä noituuttaan maaseudulla salaillut päähenkilö muuttaa suurkaupunkiin ja liittyy noitapiiriin, mutta havaitsee, että elämä on siellä toisella tavalla karua.
”Monelle nuorelle toimittajalle media-alalle pääsy on ollut vaikeaa, eikä mentorointia, jossa kokeneemmat toimittajat opettaisivat nuorempia, ole samalla tavalla kuin ennen.”
”Journalismi ei kuitenkaan ole yksityishenkilöiden markkinointiviestintää”
Sevimli ei kuitenkaan ole kokenut alalle pääsyssä samanlaisia vaikeuksia, vaan on tullut tunnetuksi yhteiskunnallisista aiheista kirjoittavana nuoren sukupolven journalistina. Tuoreessa jutussaan hän tenttasi Saska Saarikoskelta, joka toimi Ylioppilaslehden päätoimittajana 1980-luvulla, miksi tämä aikanaan grillasi norppapaistia. Samalla Sevimli piirsi terävää ajankuvaa 2020-luvun eläinkeskustelusta. Long Play -verkkomediassa suosituksi nousseessa artikkelissaan Fantasia hän kirjoitti turkkilaisista miehistä, joilla on kebab-pizzerioita ympäri Suomea. Hänenkin isänsä oli aiemmin ravintoloitsija, joten elintarviketukkujen ja lähiöpizzerioiden maailma on hänelle itselleen tuttu. Mediassa näistä ihmisistä ei kerrota.
”Toimittajana haluan kurkistaa sinne, minne muut eivät hoksaa katsoa. Journalismi on julkista palvelua, jonka aihevalinnoissa pitäisi näkyä yhteiskunnan eri ryhmät, ja silloin pitää koluta myös marginaalit.”
Nykyisin moni aikakauslehti kuitenkin kysyy Instagramissa, mistä lukijat haluaisivat lukea. Sevimlin mielestä se on laiskaa journalismia, jossa toimittajat antavat kehystämisvaltansa pois.
”Osallistamisen kulttuuri on mennyt liian pitkälle.”
Yksitoikkoiset aiheet kiertävät
Koronan aikana hämmästyttävän moni lehtijuttu ohjeisti, miten etätyöergonomia kannattaa järjestää tai miten kesämökille matkustetaan koronaa pakoon. Se kumpusi toimittajien omasta todellisuudesta, joka on varsin keskiluokkainen.
”Unohtui, että moni työskenteli edelleen ihmisten parissa riskeeraten oman terveytensä. Tai että kaikki eivät voi matkustaa mökille koronaa pakoon etätöihin, koska newsflash: kaikilla suomalaisilla ei ole kesämökkiä.”
Ilmiöön liittyy toisaalta alussa mainittu minäkeskeinen kulttuuri: Ylioppilaslehteen tulee paljon juttutarjouksina minäesseitä, joissa kirjoittajat kertovat itsestään lähtevistä kokemuksista.
”Mä oon aika varma, että journalismissa ei ole mitään suurta salaliittoa, jossa on päätetty tehdä vain keskiluokkaisia juttuja. Kyllä keski-ikäiset ja -luokkaiset toimittajat osaavat kirjoittaa erinomaisesti myös aiheista, jotka ovat vieraita heille itselleen.”
Toimittajilla pitäisi vain olla enemmän aikaa lähteä niin sanotusti kentälle, ihmisten pariin kyselemään asioita. Kyse on media-alan taloudellisista tuottavuuspaineista – tuottajat vahtaavat kannattavuuslukuja ja toimittajat joutuvat kiirehtimään.
”Somekeskusteluista saa kuitenkin välillä sellaisen kuvan kuin valtamedia olisi paha mörkö, jossa valtaapitävät kirjoittelevat mitä sattuu.”
Päinvastoin, hänen mukaansa toimittajilla on Suomessa runsaasti ammattiylpeyttä ja he ovat kriittisiä omaa alaansa kohtaan. Hän kertoo kokemuksistaan Ylellä. ”Tarkastelimme uutistoimituksessa säännöllisesti muun muassa sitä, näyttääkö uutisjuttu tietyn yrityksen mainokselta. Jos tehdään vaikkapa uutinen uudesta kampaamosta afrohiuksille ja kerrotaan tästä ilmiönä, pitää olla kriittinen sitä kohtaan, ettei juttu näytä kampaamon mainokselta.”
Vaikka työn vaikeudesta on puhuttu vuosikaudet, Sevimli näkee media-alan positiiviset puolet. Eri taustoista tulevien ihmisten on mahdollista päästä alalle, eikä varsinaista koulutusvaatimusta ole. Toimittaja ei ole suojattu ammattinimike, eikä ole olemassa journalistien Valvira-rekisteriä. Journalistin eettiset ohjeet kuitenkin sitovat toimittajia.
Aktivismi ei ole journalismia
Toimittajien välillä on sukupolvieroja. Adile Sevimlin mukaan täydellisen objektiivisuuden vaatimus, jota vanhemman sukupolven toimittajat ovat vaalineet, on harhaa. ”Niin sanottu puolueeton journalismi tuottaa usein status quota. Kuvitellaan, että ollaan tosi neutraaleja ja objektiivisia. Kuitenkin kaikilla jutuilla on jokin agenda, ja se on parempi mainita ääneen.”
Jos Helsingin Sanomien toimittajat lähtisivät kuvaamaan eläintiloille, sitä pidettäisiin hyvin ideologisena, mutta kuvaamatta jättäminen nähdään neutraalina. Tämän vuoksi aktivistit tuottavat sisältöä, joka kuuluisi tutkiville toimittajille.
Sevimlin mukaan täydellisen objektiivisuuden vaatimus, jota vanhemman sukupolven toimittajat ovat vaalineet, on harhaa.
Sevimlin mukaan hänen sukupolvensa – siis nykyiset kaksi-kolmikymppiset – sekoittavat helposti journalismin ja aktivismin. Somessa kerrotaan oletetuista väärinkäytöksistä saman tien saatesanoilla ”valtamedia hiljenee”, hän kuvailee. Toimittajan pitää kuitenkin tarkistaa tiedot useasta lähteestä, mikäli hän ei ole itse ollut paikalla.
Hyvään journalismiin kuuluu, että myös hyviksiä tentataan, hän sanoo. ”Kaikki instituutiot ovat puolueellisia tietyllä tapaa. Meidän ei pidä puffata järjestöjen hankkeita vaan kysyä kriittisiä kysymyksiä ja tarkistaa tiedot.”
Tenttaaminen ei silti tarkoita pahansuopaa näkökulmaa.
”Minun tarkoitukseni on aina ymmärtää, ei väärinymmärtää, haastateltavaa – silloinkin, kun juttu on kriittinen häntä kohtaan. Olen sitoutunut journalistien eettiseen ohjeistoon, joka velvoittaa minua tekemään niin. Tarkoituksenani on aina palvella lukijaa.”
Lukijan palveleminen voi olla kuitenkin vaikeaa, jos tavalliset ihmiset eivät halua kommentoida medialle.
”Elämästä on tullut politisoituneempaa, minkä vuoksi ihmiset ovat yhä useammin hiljaa eivätkä halua kommentoida julkisesti edes arkipäiväisiä aiheita”, hän harmittelee. Eikä aina ole kyse henkilöbrändin kiillotuksesta, vaan moni pelkää joutuvansa somen susien kynsiin. Mediassa onkin Sevimlin mukaan häiritsevän paljon juttuja, joissa haastateltava kertoo kokemuksistaan anonyymisti tai pelkällä etunimellä.
”Anonyymiys kuitenkin tabuistaa arkipäiväisiä asioita. Lukijalle herää epäilys, onko tässä aiheessa jotakin arveluttavaa”, hän sanoo.
Omalla nimellä ja kuvalla pitäisi voida keskustella, ja sen vuoksi myös Sevimli on tässä.
”Sehän on sitä demokratian ydintä.”
Media-alan monopolimeininki
Jos median salaliittoa ei kerran ole, miksi aihevalinnat sitten kiertävät ympyrää? Adile Sevimli puhuu media-alalla tunnetusta ilmiöstä, omistuksen keskittymisestä. ”Näyttää vähän monopolimeiningiltä. Harvat mediayhtiöt omistavat monia julkaisuja ja kierrättävät niissä samoja juttuja.”
Yleiseurooppalaisen Media Pluralism Monitor 2021 -tutkimuksen mukaan neljällä yhtiöllä, Sanomalla, Keskisuomalaisella, Alma Medialla ja TS-yhtymällä on yli 70 prosentin markkinaosuus Suomen sanomalehdistä.
Mutta entä Ylioppilaslehti? Se ei kuvia kumartele, vaan se on tunnettu jopa karnevalistisista avauksistaan, joissa tökitään suurten medioiden aihevalintoja ja suomalaista eliittiä. Päätoimittajan harteita kannattavuusluvut eivät yhtä lailla paina, koska rahoitus on taattu: se tulee Helsingin yliopiston opiskelijoiden jäsenmaksuista. Siksi kaupallisten paineiden kanssa taistelevista mediataloista katsotaan pienen Ylioppilaslehden toimitukseen kiinnostuneina.
”Ei Ylkkäri ole erillinen, kaupallisista paineista vapaa saareke, mutta kyllä me saamme tehdä vapaammin juttuja. Sen takia lehti on voinut olla niin röyhkeä ja yllätyksellinen. Voidaan ideoida mitä huvittaa ja siitä syntyy tosi hyvää journalismia.”
Artikkeli julkaistiin ensin maksumuurin takana 6.2.2023. Teksti avattiin kaikille lukijoille 8.2.2023. Haluatko sinäkin saada ensilukuoikeuden osaan Voiman verkkoartikkeleista? Tee Voimajengi-tilaus alk. 3€/kk.
