Suurelle seinälle heijastetun videoteoksen (Reija Meriläinen, Crush, 2016) housetempo tahdittaa hydraulipuristimen sorvikiiltäviä leukoja, niiden murskatessa hyytelöstä valettuja kämmeniä ja jalkateriä. Sylinterivarren ylös alas liikahtelu tuo uhkan tuntua, vaikka samalla hyytelöaineksen muodottomaksi puristumista on myös tyydyttävää katsella.
Kiasman queer-teemaisen ryhmänäyttelyn Dreamy on Kansallisgallerian valtavista kokoelmista koonnut vieraileva kuraattori Max Hannus. ”Näyttely keskittyy yleisinhimillisiin ihmisenä olemisen kysymyksiin, esimerkiksi oman yhteisön ja kodin löytämiseen, seksuaalisuuteen, koskettamiseen, sekä tietysti myös kipuun, joka tämmöisiin asioihin voi liittyä. Näyttelyn fokus kuitenkin on queer-näkökulmassa, eli siinä miten nämä asiat näyttäytyvät elämässä, joka seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyen jää normien ulkopuolelle.”
Seinille ripustettu kuvataide huokuu syviä katseita ja rietasta estetiikkaa. Anna Uddenbergin teoksessa Lantiollinen luottamus (2017) vähäpukeinen naisnukke on nelinkontin, eroottisesti latautuneessa asennossa. ”Joo, siinä nainen pyllistää”, tokaisee eräs vanhempi jälkikasvulleen hieman vaivautuneeseen sävyyn. Lapsonen jatkaa huoneen keskelle sijoitetun installaatioteoksen tarkastelua.
Seuraavassa huoneessa Jacolby Satterwhiten teoksessa En Plein Air: Music of Objective Romance: Track #1 Healing in My House (2016) nahkaan pukeutuneet miehet harrastavat notkeaa tanssiliikettä ja kettinkien heiluttelua mielikuvituksellisen ääniraidan säestämänä. Näyttelyssä on myös abstraktia kuvataidetta, kuten Kalervo Palsan (1947–1987) teoksia, jotka teoskortin mukaan ”rikkovat tabuja kuvatessaan seksiä, väkivaltaa ja ahdistusta häpeämättömän suorasukaisesti”.
”Pyrin löytämään tasapainon uusien sekä jo tunnettujen näkökulmien ja taiteilijoiden väliltä. Eräs johtolanka kuratointityölleni oli valikoida teokset eri vuosikymmeniltä – tässä tapauksessa kuudelta. Halusin näyttelykokonaisuudesta historiallisen katsauksen, jossa teoksista jokainen kuvastaisi sekä omaa aikaansa että olisi perspektiivi yhteiseen, ajattomaan queer-aikaan”, Hannus taustoittaa.
Female Sensibility -videoteoksen (1974) esittelyssä kerrotaan, että teoksen luoja Lynda Benglis ”paljasti ristiriitaisuuksia 1970-luvun visuaalisessa kulttuurissa”. Putkitelevisiosta esitettävässä teoksessa lesbo-erotiikkaa esittävien naisten huomio kohdistuukin toistensa sijaan kameraan.
Näyttelytilan viimeisessä huoneessa on esillä tuoreempi videoteos, Artor Jesus Inkerön Swole (2017). Taulutelevision liikkuvassa kuvassa vaihtelevat pumppiin jumpatut lihakset ja hiljainen arkioleilu, jota näytetään myös älypuhelin-perspektiivistä: lihaksikkaaksi rakennettua kehoa ihannoivat pikaviestit vaihtuvat typoineen ja finglish-sanoineen.
“Queerius on osa ihmisenä olemista, joten myös taiteessa se on ollut läsnä niin kauan kuin taidetta on ollut. Kuitenkin yhä edelleen sen nimeäminen, etenkin instituutioiden puolesta, on tärkeää”, toteaa Hannus.
Näyttely pysäyttää pohtimaan normien rajoja ylittäviä vähemmistöjä – sekä sitä, mitä nämä rajoja muodostavat normit ylipäätään edes ovat.
Dreamy-näyttely Kiasmassa 28.4.2023–26.11.2023