Kerroin kuusivuotiaana kaverilleni, että ei kannata astua muurahaisten päälle, koska siitä joutuu helvettiin. Kaverini oli saanut hyvää tarkoittavasta neuvostani pelkotiloja pitkäksi aikaa. Vieläkin nolottaa, vaikka minä viattomasti toistin rukoushuoneen penkissä kuulemani: Tappaminen on syntiä, ja siitä joutuu iankaikkiseen tulimereen. Siihen riitti moni vähäisempikin rike.
Helluntailaisen perheen lasta uhkasi muukin kuin ikuinen kadotus. Saatana hirvittävine demoneineen oli todellinen ja aina läsnä. Muistan lapsuudestani erityisen hyvin erään julistustyössä käytetyn sarjakuvan, jossa näkymätön riivaaja söi palasia syntisen naisen käsivarresta.
Sielunvihollinen vaani alati myös omassa päässä. Jokainen syntinen ajatus – joista myös Herra Jumala oli aina tietoinen – oli Saatanan ansa. Yläasteikäisenä käsitin, että jos olisin syntynyt muslimiksi, olisin luultavasti aivan yhtä vahvasti uskova muslimi kuin nyt helluntailainen. Otin tämän kuumottavan ajatuksen puheeksi nuortenillassa. Vastaus oli, että Jumalan ihmeellisestä armosta juuri meidän siunattu joukkomme on päässyt osalliseksi pelastuksesta, ja siksi meidän velvollisuutemme on kertoa ilosanomaa muillekin.
Minusta vaikutti epäreilulta, että osa sai sattumanvaraisesti huiman etumatkan pelastukseen. Ajatus oli lähtökohta oman uskoni murenemiselle. Mutta koska kadotuksen pelosta ja oman syntisyyden häpeästä oli jo varhain tehty erottamaton osa psyykettä, niistä irti pyristely ei ollut helppoa. En ole osannut olla siitä vihainen varsinaisesti kenellekään. Kukaan ei vain halunnut minun joutuvan helvettiin.
Fundamentalistisissa yhteisöissä on siis perustavanlaatuisia ja kauaskantoisia ongelmia, jotka kuormittavat mielenterveyttä. Apua on vaikea saada. Kun kaikki maalliset murheet voi jättää “rukouksessa Jumalan eteen”, kuten puheenparsi kuuluu, ei ulkopuolisen avun tarpeesta välttämättä puhuta. Se voidaan kokea jopa epäluottamuksena Jumalaa kohtaan. Uskovat vakuuttavat toisilleen, että Jumala antaa kullekin murhetta vain sen verran, mitä kukin jaksaa kantaa. Sitä paitsi synkimmässä murheen alhossa rypeville on taivaassa luvassa se kirkkain kruunu. Hurskaimmat jopa kiittävät kilvoittelun mahdollisuudesta!
Irvokkaimmillaan tämä kollektiiviseen harhaan perustuva heitteillejättö johtaa tilanteisiin, joissa vakavasti psyykkisesti oirehtivasta ihmisestä ajetaan ulos riivaajia ison esirukoilijajoukon voimin.
Yhteisen rukouksen (tai manaussession) jälkeen kärsivä ihminen jatkaa elämää omassa ahdistavassa todellisuudessaan, jossa ongelmien kirjo voi olla vaikka millainen: päihteitä, henkistä ja fyysistä väkivaltaa, hyväksikäyttöä monissa muodoissa. Itsensä voi suggeroida uskomaan, että Jumala kantaa, mutta avun hakeminen viivästyy eivätkä olosuhteet muutu. Ja mitä alaikäisiin tulee, he harvemmin kykenevät vaikuttamaan olosuhteisiinsa.
Tämä kaiken läpäisevästä luottamuksesta Jumalaan juontuva ongelma vuotaa myös yhteisöjen ulkopuolelle. Esimerkiksi Pohjanmaalla, Suomen raamattuvyöhykkeellä, on ollut jo pitkään hälyttävän huono rokotekattavuus. Monissa paikoissa muun muassa tuhkarokkorokotuksen laumasuoja on jo reilusti alle 95 prosentin turvarajan. Tähän on muitakin syitä kuin uskonto, mutta yksi on monien uskovien haluttomuus ottaa rokotteita. Osin asiaan liittyy erilaisia lopun aikojen salaliittoteorioita, mutta perimmäinen syy on varsin suoraviivainen: koska kunkin elonpäivät ovat Herran kädessä, rokotukset eivät yksinkertaisesti ole tarpeen.
Kuten Raamattu sanoo: ”…yksikään [varpusista] ei putoa maahan, ellei teidän Isänne sitä salli. Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset.” (Matt. 10:29-31)
Kirjoittaja on matkustanut jeesusbussilla Norjaan ja takaisin.
Lue myös:
Kontrolloivat yhteisöt voivat sekä rakastaa että eristää – Pahimmillaan toipumisessa menee elinikä
